Muutosten aika

Kappas perkelettä! Toihan ehti jossain vaiheessa täyttää 5kk, kohta jo juhlistaan puolivuotisia... 

Minne se aika menee, kohta toi on jo kasvattanut aivot, tai niin vois toivoa. 

Eli miten toi pentu on muuttanut mun elämääni? 

Tuttuni tuossa eräänä päivänä, mietti mitä hyötyä on koirista. Tää pakotti mut miettimään, miten Kisbe on tullut mun elämääni, muuttuiko se yhtään pennun tulon jälkeen. Eli hypätäänpäs kesälomaa ennen olevaan aikaan. ( niin kauas, tiedän!) 

Palautin Leidin joululomalla takaisin maalle, vaikka se sattui, tiesin sen olevan oikea päätös. Hetken jo ajattelin että koiraton elämä olisi parempi. Pian tosin sain tietää, ettei se olisi... 

En mennyt ulos, kävin vain koulussa. Aina sama rutiini, kouluun, kotiin, kouluun ja kotiin. En enää sosiaalisoitunut samalla tavalla kuin ennen. Olihan minulla koulukaverini, mutten koulun jälkeen tehnyt muuta, kuin ollut tietokoneella. 

Olin väsynyt, koulu motivaatio kuivui pois, halusin taas jotain muutakin kuin harmaa arki. Henkinen jaksaminen oli lopussa, olisin halunnut jäädä sinne turvalliseen nurkkaan ja antaa olla. 

Mulla on Ahdiskohtauksia ollut, pelkään pimeää.. Nyt ei ollut sitä joka vartioi untani.  En tuntenut olevani turvassa. 

 

Kun pentu tuli taloon, nukuin ensimäistä kertaa rauhassa, jo Kisben tuhina rauhoitti oloni, en pelännyt pimeää enää niin pahasti. Uskallauduin uloskin myöhää yöllä, koska tiesin pennun ilmoittavan "epäilyttävistä" hahmoista.

Koira tuo elämään niin paljon sisältöä, kun miettii asiaa. Se vies inut ulos, sosiaalistaa uusiin ihmisiin, sekä rakastaa sinua ehdoitta. En usko ettei minulla koskaan tule olemaan niin luotettavaa ystävää kuin Kisbe. 

Se on aivan sama kuinka pahapäivä on ollut, niin tuo ottaa aina vastaan ilolla. Oli se sitten 20minuutin kauppareissu, tai 8h koulupäivä. Kisbe on tutustuttanut, mut useisiin ihmisiin kirkkonummella, se on jopa solminut vanhan jäätyneen ystävyys suhteen takaisin eloon. 

Oon monesti puhunut postauksissa siitä, kuinka en tuntisi naapureitani ilman Kisbeä, oon edelleen samaa mieltä. Tuskin edes moikkaisin, muita ilman tota koiraa. Ihmset muistaa muo kaupassa, kysyy miten pennun kanssa menee. Se tekee jokaisesta päivästä paremman. 

Posti on nykyään hyvinkin mukava paikka, Kisbe on työntekijöiden suosikki. Aina hakiessani pakettia, tullaan pentua rapsuttamaan. Kyselemään miten yksinolo sujuu, onko tuhonnut mitään, myös kehutaan kuinka hienon koiran omistan. En voi ikinä olla hymyilemättä. On mukavaa kun ihmiset haluavat tukea ja auttaa. 

Tottakai elämä myös vaikenee, koiran hankinnan jälkeen. Enää ei voi vaan ottaa ja repäistä. Pitää aina tulla koulusta suoraa kotiin, ei voi lähteä extemporee vkl reissuille, pitää miettiä mitä ostaa, ettei pentu jää ilman ruokaa. Jopa sun ajatukses koulussa, pyöri pennussa. 

En siltin nää et noi olis hirveen pahoja syitä olla ottamatta koiraa, tosin asia varmasti olisi eri jos olisin menevämpi ihminen. Nytkin on vkl:na tampereelle menoa, jolloin Kisbe menee tutuille hoitoon. Olisihan tossa voinut käydä ettei kukaan olis ottanut pentua. Olisin joutunut perumaan menoni, mutta onneksi aika hyvin ihmiset ovat valmiita ottamaan tuota hoitoon. Vaikka se osaakin olla tosi kamala välillä. 

Elämästä on tullut elämisen arvoista. 

Tilasin tossa pariviikkoa aikaa sitten piirustuksen kaveriltani. Tottakai se liittyi Kisbeen, sekä sen kahteen parhaaseen ystävään. En oo koskaan ollut näin tyytyväinen työjälkeen! en malta odottaa että saan kuvan käsiini. 

Täs on pari päivää mietiskellyt, et mitä rotuja tossa mahtaa olla. Vaikka saksanpaimenkoira paistaa läpi kiitettävästi. Kisbehän on luonteeltaan avoin, se rakastaa kaikkia, niin koiria, kuin ihmisiäkin. Sillä on suojelu viettiä, haukkuu/murisee jos joku kävelee pimeällä, taikka on muuten vain epäilyttävä. 

Se louskuttaa leukojaan, jos innostuu. On kiinnostunut karjasta, muttei lähde ajamaan sata lasissa. Lauma on sille tärkeä, ei lähde kauaksi, muttei myöskään haluaisi että yksikään lähtisi eri suuntaan.

Tekee opitun asian innolla, mutta osaa olla tosi kovapäinen tapaus.
Ei loukkaannu komentamisesta, muttei myöskään korvaansa lotkauta jos on jotain kiinnostavampaa edessä. 

Jotenkin on vaikee käsittää ettei tuo ole labbis, sillä ei ole niin suuri miellyttämishalu. 

Leidi oli helppo koira, se kuunteli ja halusi totella. Ehkä siksi se sattuukin, että toi on niin puupää. Ei sais verrata, mutta silti sitä tekee. 

Jotkut pärjäis ilman koiraa, mut mä en. Kisbe tuskin tulee olemaan viimeinen karvakuono, mutta en todellakaan pitkään aikaa ole toista ottamassa. 

Yritetään selviytyä päivä kerrallaan, aina yksi askel kerrallaan. Kunhan rinta rinnan kuljetaan <3

Taistele itsesi voittoon

Kun harrastaa koiran kanssa, se tarkoittaa että molemmilla osapuolilla on hauskaa, sekä omistajalla että koiralla. En itse luettelisi "oikeaan" harrastamiseen lajia, jossa omistaja hallitsee koiraa pellolla, niin että eläin hätääntyy tai menee lukkoon huomatessaan mokanneensa. 

Haluan harrastaa, Kisbestä olisi potentiaalia tottikseen, varmasti päästäisiin pitkälle näissä epävirallisissa lajeissa. Se tekee iloisesti, keulii seuratessa. Kaikesta se antaa 100% itsensä, eikä turhaudu vääristä tekemisistä.

Mikä meitä sitten estää, kerta koirasta olisi potenttiaalia, mutta entäs jos omistajassa ei ole. Itselläni on Dyspraxia, joka lyhennettynä tarkoittaa minun on monotorisesti vaikea hahmottaa/toteuttaa tiettyjä liikkeitä. Jonka takia itse hermostun, taikka ennemmin turhaudun. 

Itselläni on todella huono itsetunto, se näkyi aikanaan Agilityssä Leidin kanssa. Vaikka koira loisti radalla, niin minä olin ennemmin riippakivi koiran perässä. Haroin hermostuneesti hiuksia kesken suorituksen, saaden koiran hämmentymään mitä pitäisi tehdä. 

Ihmiset yrittivät opettaa minulle melko yksinkertaisi agilityliikkeitä, yritin ja yritin. Mutta aina tein ne monotorisesti väärin. En saa ajatusta ja kroppaa toimimaan yhteen. 

Se vaan kun yrittää parhaansa, muttei tule koskaan pääsemään pitkälle. Tämä on huomattu koulussa, opettajat ovat sanoneet etten tule koskaan saamaan ykköstä parempaa numeroa. koska he joutuvat neuvomaan minua niin paljon tunneilla. 

Ala-asteella olin musiikissa, en saanut soitettua edes tampuriinia tahdissa, vaikka kuinka laskin 1, 2, 3... Turhauduin, muut luokassa naureskelivat minulle, päädyin laulamaan 3vuodeksi. Pahinta ehkä tässä oli kun sijainen pakotti kaikkien soittamaan rumpuja, minä sitten siinä itku kurkussa yritin soittaa. Vaikka sanottiin että se on helppoa, en saanut rytmiä tehtyä, enkä mitään . 

Sanotaanko että koko koulu ikäni, olen pitänyt itseäni tyhmänä, koska muut osaavat minä en. Tästä sitten on seurannut tosi alhainen itsetunto, kaiken lisäksi olen yliherkkä ihminen ja tuppaan ottamaan vähänkin negatiivisen kommentin itseeni. Osaan kyllä suodattaa hyvin pahoja sanoja, mutta joskus niitä romahduksiakin tulee. 

Koiran kanssa toimiminen on kyllä mahdollista, mutta juurikin yllä mainitun takia, kun vaikka ohjaan koiraa, niin minun on hyvinkin vaikea "kävellä normaalisti." Koulutus tilanteessa. En vain pysty keskittymään kahteen asiaan samaan aikaan. Jos motoriikka on jo muutenkin hukassa, niin on se kiva yrittää käyttää käsiään, mieltään ja jalkojaan samaan aikaan. Aina tästä saan kommenttia: " Voisi sitä normaalistikkin kävellä!"  Enkä tästä todellakaan suutu, mutta se turhauttaa.. 

Voisit kuvitella asian näin. Sinä teet asioita koiran kanssa, vaikka agilityä. Juokset, pyydät esteet, sekä teet itsekkin jonkun liikeradan onnistut. 

Minä juoksen rasalla, ohjaan koiraa, yritän liike rataa... Menen lukkoon, en joko muista taikka ymmärrä miten liike suoritetaan. Tai saa vain itseäni tekemään sitä oikein. 

Joillekkin helppoa toisille vaikeaa. Olen oppinut kyllä elämään kyseisen "vaivan" kanssa. Vaikka välillä se ärsyttääkin. Kuten tänään kun treenasin seuruuta, en pystynyt kävelemään normaalisti ja palkata koiraa ja tunsin kyllä takanani olevan teinilauman katseet. 

Mutta harjoitus tekee mestarin, ehkä minäkin joku päivä saisin toimittua koiran kanssa niin, että uskaltaisin hakea johonkin ryhmään, vaatimaan opetusta. 

Ehkä sitä voisi vain yrittää... 

Puppy Blues

Ihanaa koiranpentu! 

Tätä kuulee melkein jokaisen suusta, kun kerrot hankkivasi koiran, suunnittelet jo valmiiksi kuinka ihanaa aikasi pennun kanssa tulee olemaan. Mietitään harrastuksia, koirakouluja, pentumiittejä, ostetaan tavarat valmiiksi ja valmistaudutaan innoissaan pennun tuloon. 

Entäs, jos se elämä ei menekkään käsikirjoituksen mukaan? Elämääsi kävelee muukalainen, joka vie sänkysi, petisi, tavarasi, kätesi, melkeimpä omistaen sinut. Monelle tuo voi aiheuttaa Puppy Bluesin kaltaisen masennuksen.

Voisin sanoa että 95% varmasti tuntee samoja tunteita kanssani. Pennun suunnittelu oli ihanan stressaavaa, mutta kun se helvetin koira tulikin taloon... 

Luulit lukeneesi tarpeeksi koirakirjoja, kysyneesii kaikki kysymykset, valmistuneesi 100% pennun tuloon, mutta sitten tulee se arki...

Ensiksi iskee inho, vihaat itseäsi, koska et rakastakkaan pentua heti.

 väsymys ja suru kulkevat käsikädessä. Pentu valvottaa öisin, turhaudut riiviön tekosista. 

Sitten tulee suoraan sanottuna epätoivo, yrität kaikkesi muttei tunnu sekään riittävän, tunnet olevasi maailman huonon koiranomistaja. 

Et tunne omistavasi pentua, vaan se sinut. Se ärsyttävä pennun rääpäle, tuntuu pompottavan sinua miten haluaa, käy asioillaan missä-,  ja milloin haluaa. Vaikka tiedät ettei pentu ymmärrä puhetta. Silti saatat jossain vaiheessa huomata, huutelevasi pahuuksia karvapallollesi.

Ei pidä hävetä pinnan palamista, se tapahtuu jokaiselle pennun/koiran omistajalle jossain vaiheessa elämää, siitä pitää puhua! kertoa kasvattajalle tuntemuksistasi, taikka toiselle koiran omistajalle. Etsi semmoinen ihminen, kun tietää tasan tarkkaa mistä sinä puhut. 

Tottakai on niitäkin muka täydellisiä ihmisiä, jotka sortavat sinut maanrakoon: " miksi otit pennun, jos et siitä tykkää?" Puppy Bluesia voisi verrata synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Olet odottanut pentua kuukausi tolkulla, vihdoin kotiutumis päivänä, et enää haluakkaan sitä. 

Et tunne sitä rakkauden tunnetta siihen kamalaan rääpäleeseen, se puree sinua, haukkuu, tuhoaa kaiken sinulle rakkaan. Pentu on loinen talossasi. 

Se pakottaa sinut heräämään aikaisin, menemään sinne kylmälle pihalle aamuyöstä. Pentu arki vie kaikki energiasi, pian huomaat kaipaavasi vanhaa aikaa, kun sinulla ei ollut sitä ihmisen parasta ystävää. 

Mielessäsi saattaa käydä jopa ajatus pennun lupumisesta, haluat ehkä etsiä sille uuden kodin. Jotkut luovuttavat helpommin kuin toiset. Enkä heitä siitä tuomitse, koska kukaan ei voi tietää kestääkö pentu arkea ennen kuin sen kokee. 

Emme synny tähän maailmaan kultalusikka suussa, vaan kaikki pitää oppia pikkuhiljaa, alatte pennun kanssa kasvaa rintarinnan. Opit vastuuta, kasvat henkiseti, kärsivällisyytesi pitenee, alat jopa ehkä pitämään aamuisista nousuista, saatat naurahtaa pennulle kun se onkin tuhonnut tavarasi.

Huomaat pian pitäväsi pennusta, sitten tapahtuu, jotain jota et unohda koko loppuelämäsi ajan.

pentusi kiipeää syliisi, tottelee sinua ensimäisen kerran, pidättää tunnin pidempään kuin viime viikolla. Silloin sisälläsi saattaa tuntua jotain niin pientä, ettet edes tajua mitä, Alat pikkuhiljaa ennakoimaan pennun hädän, alat kuulemaan sen äänen kauas, tiedät miten saat sen lopettamaan. Silloin saattaa rakkaus roihahtaa liekkeihin. 

Joku tulee kehumaan pentuasi kadulla, tapaat uusia ihmisiä, jopa ystäviä pennun avulla. Pian huomaat pennun tehneen sinulle palveluksen. Et olekkaan enää niin yksin. On ihmisiä jotka ymmärtävät tuskaasi. 

Et haluakkaan enää luopua siitä saatanan kätyristä, haluat pitää sen naskalihampaan vierelläsi. Aina hamaan loppuun asti. 

Jos koiranomistajista pitäisi etsiä yksi yhteis piirre, niin se olisi sisu ja päättäväisyys jatkaa, vaikka voimat olisivat lopussa. Raivata lopulta se tie, siihen parempaan aikaan. 

Jossain vaiheessa pentusi onkin aikuinen koira, alat kaipaamaan sitä kamalaa pentu aikaa. Aika kultaa muistot, et enää välttämättä muista kuinka kamalaa se olikaan, mutta silti nautit aikusesta koirastasi täysin siemauksin.

 Älkää siis koskaan luovuttako liian varhain, kyllä se aurinko risukasaankin paistaa!

Ruusu vaihtui voikukaksi

Jos joku vielä ihmettelee, niin kyllä tästä on tulossa Seropi/Rotupi keskustelu! Ei mitenkään kilpailevassa näkökulmasta vain omastani. 

Olen kasvanut rotupi perheessä, perheen ensimäinen koira oli Australiankarjakoira, seuraava Labbis. Sisaruksillani on aina ollut Rotukoiria, isosisko hurahti Labbisten helppoon luonteeseen, kun taas kaksoisisko rakastui  paimenten vietikkyyteen.  

Mitä minä sitten? Olen aina halunnut koiraa, mutten koskaan ajatellut omistavani semmoista. Joskus 10vuotiaana tuli itkeskeltyä rescue koirien kuville, muistan vieläkin elävästi kuinka olisin halunnut sekarotuisen Bambi koiran omakseni. jopa kehystin kyseisen koiran kuvan seinälleni. 

Sitten ala-asteella, lähellämme asui vanha mies, laika koirineen, jotka sitten saivat pennut. Eikä silloin ajatellut, kuinka huolimaton omistaja oli. Sillä hän piti juoksuista narttua, uroksen kanssa tarhassa. 

Tosiaan, käytiin sitten kaksoisiskon kanssa useaan otteeseen pentuja hoitamassa ja pallottelemassa. Olimme saaneet omistajalta luvan, mennä asuntoon, jopa hänen poissa ollessaan. 

Silloin tapasin ehkä "elämäni koiran." Ihastuin korviani myöten valkoiseen, ruskea merkkiseen urokseen. Jonka ristin Repeksi. Kiinnyin pentuun kovasti, muistan useat keskustelut vanhempien kanssa, että voisimmeko ottaa Laikan. Vastaus oli tottakai ei. 

Repe ja sen sisarus jäivät miehelle, todennäköisesti ei saanut myytyä kaikkia. Silloinkaan ei leikkautaunut koiria, taikka pitänyt eri häkeissä. 

Repe karkasi useasti, muistan vieläkin kuinka se tuli aina meidän pihalle ja "hymyili" minulle. Vieläkin  tunnen kaipuuta kyseistä urosta kohtaan, en edes tiedä onko se enää elossa. 

Silloin tiesin haluavani oman koiran, jonka sain periaatteessa ylä-asteella, kun vanhempani Labbis kasvateista jäi yksi siskolleni. Koulutin pentua ahkerasti, se oli nopea oppimaan ja tottakai rakastin Leidiä koko sydämestäni. 

Olin ylpeä pennustani, pärjäsimme koirakoulussa, jopa aglityyn harrastamista odotin vuoden. Joka olisi voinut mennä paljon paremmin, jos omistajan koordinaatio kyky olisi ollut parempi. 

Leidi meni lopulta jälleen isosiskolleni takaisin, silloin tajusin ettei kyseinen koira tule koskaan olemaan täysin omani, katkeruus huokui käyttäytymisessäni. 

Olin niin pettynyt silloin, koska olin kouluttanut koiran pennusta asti, vaikkei se ollutkaan omani. Silti rakastin sitä koko sydämestäni. Tosin joskus elämä ei anna sinulle kunnon kortteja. 

Kun lähdin  peruskoulusta, lähdin opiskelemaan Forssan ammattiopistoon, asuin asuntolassa viikot, jossa ei saanut olla lemmikkejä. Siitä alkoi pitkät 2vuotta, vaikken silloin tajunnutkaan kuinka paljon koira antaa, mutta niinhän se myös ottaa.

Tiesin joku päivä hankkivani rotukoiran. Rodut pyörivät päässäni yhä uudelleen ja uudelleen. Oli labbista, Australian Karjakoiraa, Shelttiä, PK Collieta, Suomenlapin koiraa ja ties mitä! Olisin halunnut kaikki koirat maapallolta, vaikka tiesin ettei se ehkä olisi ollut kovin fiksu veto, kukkaroa ajatellen. 

2vuoden jälkeen, muutin Helsinkiin, lähdin kokeilemaan siipiäni Stadin ammattiopiston vaatetuspuolella, asuin tädilläni ensimäiset puolivuotta. Tädilläni on Sheltti, jonka kanssa kävin lenkkeillä ja koirapuistossa. Jossain vaiheessa Leidi tuli jälleen kuvaan. 

Aloin jälleeen haaveilemaan omasta karvakuonosta. Tosin olihan tuo puolivuotta ihanaa aikaa, mutta sitten muutin ensimäiseen omaan kämppääni, soluun.. 

Siitä alkoi alamäki, vaikka elimme Leidin kanssa aktiivista elämää, aina maanantaisin kävimme 10km lenkin, käyden samalla noutaja miitissä. Jossa kävi parhaimmillaan 20 noutajaa. Ongelma ei ollut ruoka, liikunnan puute, aktivointi, vaan solu asunto. 

Leidi stressaantui erinlaisesta elämäntyylistä, karva alkoi pudota, koira sulkeutui kuoreensa, se vietti enemmän aikaa omissa oloissaan, kuin ihmisten kanssa. Näin me elettiin 4kk, kunnes muutin jälleen. 

Sain tarjouksen Kirkkonummelta, päätin lähteä soluasunnosta ja tarjota Leidille rauhallisempaa elämää. Olisipa se auttanut. Koira stressi ei laskenut, jolloin jouduin tekemään  raskaan päätöksen. Antamaan koiran takaisin vanhemmilleni maalle. 

Se oli paras päätös koiran kannalta, turkki kasvoi ja Leidi muuttui jälleen omaksi iloiseksi itsekseen, mutta minä olin jälleen koiraton. 

Kävin rotuja läpi, kysyin muiden kokemuksia koiran ottamisesta opiskelu aikaan, kävin läpi keskusteluja pennuista. Lopulta päätin hankkia oman koiran. 

Itseasiassa olin jo suullisesti varannut PK Collien merle pennun, jonka piti kotuiutua kesäloman ensimäisellä viikolla. Sitten tapahtui jotain järisyttävää. 

Törmäsin Kisben myynti-ilmoitukseen. 

Mikä sai minut vaihtamaan laadukkaan rotupin, arvauspaketti koiraan? Miten ruususta, muuttui voikukka? 

Näihin en osaa vastata, en tiedä mikä tuossa pennussa veti puoleensa, mutta jostain syystä minun oli saatava juuri se. Soitin myyjälle, lähetin viestiä. Jolloin lopulta maksoin varaus maksun ja sovin että pentu kotiutuu kesäloman ensimäisen viikon jälkeen. 

En vieläkään kadu päätöstäni, vaikka seuraava koira todennäköisesti tulee olemaan rotupi. Vaikka onhan se jotenkin jännää, kun ei tiedä minkälainen koira tuosta kasvaa. En silti enää aijo kurkistaa sinne toiseen maailmaan. 

Seuraavaksi kokeilen uutta laatua, vanhan sijaan. Tosin eihän sitä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Toivottavasti silti enemmän ruusuja kuin risuja.