Näinhän tässä kävi, menin ja järisytin monen ihmisen maailmaa, jopa hieman omaani.
Nimittäin minulle kotiutui pari viikkoa sitten pieni tervueren Puppe, hullulta se vieläkin tuntuu, mutta niin kävi.
Vieläkin tuntuu tosi utopiselta, että nyt mulla on kaksi koiraa, nimenomaan pentua, tai no onneksi Kerolla on suurin osa asioista pääkopassaan, mutta on se silti tosi sekopäistä.
Olin jo kerran varannut kyseisen pennun kun ne olivat noin 3viikon ikäisiä, sitten mentiin parin viikon päästä katsomaan kakaroita, sydämeni oli pakahtua kun näin tuon pienen belgi hirviön ekaa kertaa, se oli vain niin... PUPPE!
Silloin palluteltiin pentuja, kuvattiin, sekä juteltiin kasvattajan kanssa.
Olin todella epävarma päätöksestäni, lähdin hyvinkin mietteliäänä siskoni luokse, silloin kuuntelin paljon muita ja peruin pennun.
Kului viikko, ajattelin vieläkin tuota pentua, laitoin kasvattajalle viestiä kyselin onko Puppe löytänyt kodin, sieltä se vastaus tuli, ettei vielä..
Pääni oli sekaisin, hetkeksi tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, soitin hyvälle ystävälleni kysyäkseni neuvoa, hyvän sainkin: " Tee niin kuin parhaaksi näet.."
Sen puhelun jälkeen tein päätökseni, tuo pieni ja harmaa tervueren olisi minun koirani, minun piti saada se, ihan sama mitä muut ajattelisivat.
Ilmoitinkin asian facessa ennen pennun hakua, koska ajattelin että ensin tulisi viha ja sitten ihmiset vain sopeutuisivat ajatukseen, toki en vieläkään voi ymmärtää miten toisen onni, voi olla toisen epätoivo.
Sieltähän heitettiin lokaa niskaan enemmän kuin olisin jaksanut itse kantaa, mutta itsepäisesti pysyin päätöksessäni, minulle tulisi toinen pentu, jos itse koen pärjääväni.
Onneksi pari ystävääni olivat pelastamassa minua hukkumiseltani, vaikka tein päätöksen yksin, niin nämä muutama ihmistä auttoi pysymään pinnalla vaikeimman myrskyn aikaan, vain kertomalla, että uskoivat pärjäämiseeni.
Karvapallon haku sujuin jännittävissä tunnelmissa, mutta lopulta päästiin kotimatkalle, tai kaverille yöksi.
Auto matkalla pentu avasi äänihuuliaan ehkä 15-20minuutin ajan, kunnes laittoi itsensä syliini nukkumaan, siinähän se veti sikeitä koko loppu matkan ajan, kaverin luona itkeskeltiin kun joutui häkkiin yöksi. ( alkuperäinen suunnitelma ei ollut mennä sinne yöksi, mutta tuli mutkia matkaan, niin kämppä ei ollut pentu turvallinen)
Nopeati kyllä se rauhottui kun valot sammuivat, sitten vedettiin sikeitä aamu kuuteen asti, mentiin pihalle tekemään asioita ja Kero pääsi ekan kerran katsomaan kunnolla uutta veljeään.
Yhteisen sävelen ne löysi heti, painivat sisällä ja vähän juoksentelivat ulkona, pienen lappalaisen mielestä pentu oli niin ihana, ettei onnella ollut mitään rajaa.
Kun kotiuduttiin Kirkkonummelle, saimme olla rauhassa yhden illan kun mentiin seuraavana päivänä kämppiksen koiran kasvattaja päiville ihmettelemään elämää, siinä samalla pääsi Puppe totuttelemaan autossa oloon ja tapasi kaverini viikkoa vanhemman porokoira pennun Kurran.
Tämän jälkeen suuntasimme kaverilleni pariksi päiväksi nauttimaan pentu elämästä, kuvittelin jo mielessäni kuinka pennut pistäisivät leikiksi, mutta sehän olisi ollut aivan liian tylsää.
Nimittäin tämä kaksikko tappeli sen kaksi ensimäistä päivää, tuntui etteivät ne sietäneet toistensa hengitystäkään samassa tilassa, hyvin ne saivat itsekseen selvitettyä välinsä ja jatkoivat sitten omia puuhiaan.
Onneksi loppujen lopuksi löytyi sitä pientä yhteistä säveltä ja kaksikko välillä pisti leikiksi, tappelun tiimellyksessä.
Saattaa tulla mielenkiintoinen kaksikko näistä, saa nähdä minkälaiseksi tulevat kasvaessaan.
Kun kotiuduttiin Kirkkonummelle jälleen, käytiin moikkaamassa tätiäni, julkisilla matkustaminen sujui pennulta kuin vanha tekijä, sinne vain lattialle se käpertyy oli kyseessä sitten metro/juna/bussi.
Kaupungissa ei jännittänyt mitään, ihmisjoukossa käveli kuin vettä vain, ihmisiä se moikkasi pienen pidättäytymisen jälkeen, jopa kampin edessä ihmisvilinässä tuo pieni lappalainen ja tervu pistivät unta kaaliin jalkakäytävällä.
Ehkä tuo oli jo syntyessään kaupunkikoira, kuka tietää, niin kylmä hermoisesti on hoitanut kaikki jännittävät tilanteet, että ei voi olla kuin ylpeä!
viime viikolla oltiin maalla, vanhempani olivat vihdoin sulattaneet ajatuksen että pentu on ja pysyy, noh kyllähän Puppe hyvin ne sydämet lopulta sulatti, vaikka iskä kertoi että olisi toivonut että olisi ollut: " toinen Kero."
Kero nautti jälleen koko sielullaan maalais elämästä, saatiin kävellä pelloilla, soratiellä, pentukin jopa kävi ojassa uimassa.
Harmi vain etttä lopulta se lomakin loppuu, vielä viikko on niitäkin päiviä jäljellä, sitten päästään heräämään ihanaan koulu arkeen...
Onneksi on nuo karvaiset kaverit aina auttamassa jaksamaan, mitä muuta ihminen voisikaan toivoa.
Aika vain kuluu, eikä siltikään tunnu olevan aikaa, niin yksin kertaiselle asialle, kuin kirjoittamiselle.
Helposti sitä takertuu ajatukseen:" kellä mä huomenna, tai ylihuomenna." Pian huomaa ettei ole tehnyt mitään, mitä olisi suunnitellut, päästään siihen vihaamani asiaan, kuin kiire.
Elän ennemmin päivä kerrallaan, kuin suunnittelen hirveästi etukäteen, joten nyt kun on ollut koko kesä, jo ennen lomaa töissä, niin huomaa nyt lopussa sen vaikutuksen.
En valita, sillä raha tuo ruokaa pöytään ja ei tarvitse sossunluukulla käydä ruinaamassa, mutta kaipaan vain kovasti sitä rauhaa ja kiirettömyyttä.
Piti aloittaa loma 14.8. mutta kun pyydettiin jos jäisin tekemään pe-la vuoroja ja muita jos apua tarvittiin, niin en osannut sanoa niinkin pientä sanaa kuin: " ei kiitos."
En halua tuottaa ihmisille pettymystä, haluan onnistua asioissa kunnolla, joka oli yksi syy miksi vaatetus ala vaihtui Catering puoleen.
Niin kuin olen aikaisemmissa postauksissa kertonut, niin minulla on Dyspraxia, joka vaikeutti oppimista huomattavasti vaate-alalla, myöhemmin myös astui kuvaan fibromyalgia, jonka takia olen nukkunutkin todella huonosti.
Opettajat eivät ymmärtäneet oppimisvaikeuksia, pisteitä näytöissä rokotettiin kun en ymmärtänyt tekstiä. jos kysyi niin se oli automaattinen ykkönen, vaikka työjälki olisi ollut kakkosen arvoista.
Ensimäisenä vuonna tunsin olevani niin hukassa, että romahdin vanhempieni luona, juuri ennen kotiin lähtöä, itkin osaamattomuuttani ja turhautumistani.
Toisella vuonna romahdin luokanvalvojan edessä, olin jäänyt huomattavasti jälkeen muista luokkalaisistani, sain tietokone näytöt läpi huijaamalla, en ole tyhmä vaikka välillä oppimisen suhteen on vaikeuksia.
Vaatetus ompelu opettaja tuli luokanvalvojan pyynnöstä luokkaan ja ensimäinen asia jonka hän sanoi, oli se että: " itket aivan turhasta asiasta." Sen jälkeen sulloin kaiken itseeni, en pystynyt pyytämään apua, vaikka olisin halunnutkin.
Eritysopettajan kanssa käytiin keskustelemassa ja saatiin ideoita opetuksen helpottamiseksi, mutta yhtäkään ideaa ei toteutettu kahden vuoden opiskelun aikana.
Tuo toinen vuosi oli tuskaa, en halunnut käydä koulua, en pystynyt enään pyytämään apua, ennen kesälomaa tajusin etten millään selviäisi kolmannesta vuodesta, joten kävin juttelemassa opon kanssa siirtymisestä takaisin catering puolelle ja näillä näkymin aloittaisin siellä 5.9.
Toki mikään ei ole kiveen hakattua, koska pääsen vasta " testi kierrokselle," että pärjäänkö kolmannella vuodella opetuksessa, toki aivan ymmärrettävää, onhan siitä jo pari vuotta kun kyseisen alan lopetin.
Tämä on yksi syy miksen voi vain olla töissä ja sanoa: " ei kiitos." Haluan pitää vaihtoehdon mielessä, ettei minua otetakkaan opiskelemaan ja vaatetuspuolelle en ole palaamassa, niin ainakin sitten olisi tulevaksi vuodeksi työpaikka, ei tarvitsisi stressata asioista niin paljon.
Tämä kesä on mennyt kiireessä, mutta silti minulla on ollut aikaa Kerolle, on koettu pari muuttoa ja nyt ollaan vihdoinkin asetuttu takaisin Knummen keskustaan, joka on jäänyt sydämeeni kotinani.
Keron kanssa ollaan treenailtu pienimuotoisesti tokoa, sekä käyty vierailemassa Nokialla siskollani, lukuun ottamatta niitä monia keskusta reissuja mitä olen tehnyt koiran kanssa aina kun on ollut tarpeeksi hyvä mahdollisuus.
Tuo pieni lappalainenhan täytti tässä kuussa jo 11kuukautta, en jaksa uskoa, että se on jo ensikuussa vuoden. Olen jo hankkinut "pienen lahjan" pojalle, mutta siitä enemmän ensiviikon puolella.
Odottelen jo innolla, että tuon lappalaisen mahakarvat kasvaisivat sen verran takaisin, että voisi miettiä syksyllä/talvella virallisia näyttelyitä ja katsoa onko paimensukuisesta mihinkään, muiden lappalaisten rinnalla.
Lokakuussa myös mennään ottamaan luustokuvat, sekä silmäpeilit, niitä vähän on jo jännitelty. Kisben kohtalo on niin tuoreena mielessä, että hieman pelottaakin jo etukäteen ne tulokset.
Olen monesti sanonut, ettei sen priimaa tarvitse olla, kunhan Kero pystyy elämään normaalia koiran elämää, niin se riittää minulle.
Ei sen tarvitse olla täysin terve, kunhan minun ei tarvitse päästää yhtäkään nuorta koiran alkua, liian aikaisin käsistäni...
Viimeistä kouluvuotta odotan hieman kauhuissani, mutta olen myös innoissani, sillä sen jälkeen ei tarvitsi stressata opiskelua ja vihdoinkin voisi nauttia elämästä kunnolla.
