tiistai 27. joulukuuta 2016

Mielenterveysongelmat ja koirat

Nyt lähden puimaan asiaa, josta olen halunnut kirjoittaa jo kauan.
Ei ole ollut vain jaksamista ja inspiraatiota lähteä raapustamaan itselleni vaikeasta aiheesta.

Pari kuukautta sitten koulu meni totaaliseen alamäkeen työssäoppimisen aikaan, olin ollut kyseisessä paikassa pari päivää, kun sain jo kulkea siellä kuin hakattu piski.

Älkää käsittäkö väärin, henkilökunta oli ihana, minua neuvottiin ja autettiin, mutta silti kuljin siellä kyynel silmin, pariin kertaan romahdin vessan nurkkaan itkemään kuinka turha olin, kuinka en ikinä selviäisi tästä topista.

Kolmantena päivänä makasin sängyssä, katsoin kattoon enkä pystynyt lähtemään kyseiseen paikkaan. Rapsutin Puppea korvan takaa, juttelin Kerolle niitä näitä, sielu riekaleina lähdin viemään tätä kaksikkoa pihalle, en pitkälle, mutta tarpeilleen ainakin.

Sisälle päästyäni romahdin sohvalle, itkin jälleen turhautumisen tunnettani ja ahdistustani, sain näppäiltyä nopean tekstiviestin koulupsygolokille ettei kaikki ollut hyvin.

Ei montaa minuuttia kulunut kun puhelin pärähti soimaan, vastasin siihen ääni väristen, kyynelten valuessa vuolaana silmistäni, tästä lähtien olin merkattuna kiireisten tapausten listaan koulussa, psygolokille pääsin jo samalla viikolla.

Tässä vaiheessa olin pohjalla, enkä päässyt kapuamaan rikkinäisiä portaita ylöspäin, enkä todellakaan tiennyt kuinka kauan jaksaisin ihmisten avulla, koirien kanssa ehkä vähän kauemmin.

Psygolokilla tehtiin masennus testi, tuloksia en tuolloin vielä saanut tietää, mutta tämän jälkeen kävin Terveyden hoitajalla ja tästä alkoi ensimäinen sairaslomani.

Seuraavana päivänä sain sähköpostiin arvioni, olin vakavan masennuksen rajalla, apua olisi saatava heti, koulu ei tulisi kuuloonkaan.

Seuraavaksi käytiin lääkärillä, siellä luettiin psygolokin arvio, testin tulokset ja hoito pyynnöt.
Siellä keskustellessa tajuttiin että sairaus oli kytenyt sisälläni jo nelisen vuotta, tänä aikana kävin koulua, paria tutkintoa, ikinä niitä valmistumatta.

Määrättiin lääkkeitä ja kuukauden sairasloma, kotiin päästyäni oloni oli helpottunut, mutta myös pelokas miten tästä jatkettaisiin.

Koirat perus hoidin, mutta myönnän lenkkejen olevan tarpeiden tekemis luokkaa, olin niin väsynyt maailmaan, mutta koirat olivat pakko hoitaa, siihen en keksisi kompromisseja.

Päivät kuluivat, lääkkeiden vaikutus oli myönteinen.
Ahdistukseni väheni, ajatukset eivät olleen synkimmästä päästä ja jaksoin hieman panostaa noiden lenkkeilyyn.

Sitten huomasin painon nousun, ahdistus palasi.
Suurin syy oli todennäköisesti lenkkien vähyys, ruokahalun kasvaminen ja myös valitettavasti lääkkeiden sivuvaikutus.

Lopetin herkkut ja muut sokerit kokonaan, halusin jatkaa lääkkeillä, mutta myös painon nousu ahdisti.

Monet illat vietin sängyssä makoillen, uni ei tullut vaikka sen olisi pitänyt.
Välillä käytin koiria öisin pihalla, ajatuksena jos nukahtaisin saisin nukkua pidempään.

Joskus myös jätin käyttämättä, koska ajattelin sen olevan hyvä rangaistus sille, etten saanut unta.
Välillä huomasin ajattelevani, etten ansainnut noita koiria.

Moneen kertaan itkin, ajattelin useasti Pupesta ja Kerosta luopumisesta, kuinka olin vain säälittävä, koska pidin niitä itsekkäästi itselläni.

Vaikka ne olisivat ansainneet paljon parempaa kuin tämmöisen rikkinäisen omistajan.
Myös kaverini saivat kuulla tästä, jolloin sain paljon huutoa edes ajatuksesta:
" Keron ja Pupen on tosi hyvä sun luona, ei kannata miettiäkään muuta. Ne elää tosi laadukasta elämää, sä paneudut niihin kunnolla ja pidät niistä muutenkin tosi hyvää huolta. Älä sitä epäile koskaan"

Tämä oli yksi monista viesteistä joita parilta kaverilta sain, he näkivät sen mitä minä en enää nähnyt.

He olivat siinä kun halusin vain henkisesti hypätä ikkunasta ja antaa tuskani imeytyä routaiseen maahan. 

He jaksoivat kuunnella illasta toiseen, kun maailma potki korkkareilla päähän.
He eivät työntäneet minua pois kun romahdin kesken keskustelun. 
He olivat siinä kun sitä eniten tarvitsin.

En ehkä ikinä tule käsittämään miten olen ansainnut noin hienoja ystäviä, jotka päivä toisensa jälkeen jaksavat heittää sen köyden kuoppaan ja vetää ylös.

Tämän mahalaskun jälkeen oli kulunut se kuukauden saikku, olin lihonnut tuona aikana yli 10kg, joka ahdisti minua enemmän kuin tarpeeksi, ihan kuin hartioideni paino vain jatkoi kasvamista.

Olin lähtenyt maalle, koirat ulkoilivat lähinnä itsekseen, harvoin jaksoin lähteä lenkille enää. 

Teeskentelin itselleni että se olisi ihan okei, etten katsoisi mihin ne menisivät, kyllä nuo pysyisivät pihassa, ei niillä ole hätää.

Tuli toinen lääkäri käynti, siellä lähinnä päätettiin saikun jatkuminen vielä parilla kuukaudella, en olisi vieläkään koulukuntoinen.

Tässä vaiheessa kaikki vittuilu kotoa tuntui kuin miekan iskuilta rintaan, monesti huomasin itkeväni asioista jotka eivät ennen olleet tuntuneet missään.
Nahjailu ja läpän heitto olivat pahimpia, monet illat rapsutin puppea ja itkin, en edes tiedä kuinka paljon olen itkenyt tämän jakson aikana.


Jätin lääkkeet pois, jolloin mielialani oli vuoroin surkeuden alarajoilla, sitten jossain vaiheessa päästiin silmittömään raivoon maailmaan ja ihmisiä kohtaan.

Sain kuulla monesti hermostuvani tyhjästä, jolloin halusin vain kaikkien katoavan, sanoinkin pariin kertaan ääneen: " haluaisin että kaikki kuolisivat, niin minäkin voisin..."  

Tässä lauseessa oli ripaus totuutta, vaikka naureskellen sanoin sen.

Ei minusta olisi henkeä itseltäni ottamaan, mutta fakta on se... 

Jos jäisin auton alle tai tapahtuisi onnettomuus, en valittaisi. 
En katuisi...

Tämä ei myöskään tarkoita että olisin hyppäämässä auton alle tai tarkoituksella satuttamassa itseäni. 


Mutta pian sain huomata että muutosta oli tapahtumassa, joka ilta soitin ystävälleni että sain voimia lähteä koirien kanssa pidemmälle lenkille, samalla höpisten enemmän tai vähemmän tärkeistä asioista.

Tämä rutiini jatkui viikkoja, ne myös auttoivat henkistä puoltani, joka väitti minun olevani yksin.

Pian tuli perheen yhteinen risteily, kaikki halusivat juomaan ja pitämään hauskaa.
Tässä en ollut samaa mieltä, en halunnut ajatella mitä alkoholi tekisi valmiiksi hauraalle mielelleni.

Myös päässäni kivisti ajatus, jättää nuo kaksi koirahoitolaan melkein viikonlopun mittaiseksi ajaksi.
Tästä myös vitsailtiin enemmän kuin laki sallii:" Se napanuora pitää katkaista..:"


Ymmärrän että tällä haetiin todellisuutta, mutta siinä vaiheessa kun pidättelin kyyneliä perheen jäsenteni jättämistä jonkun muun huomaan, tuntui se todella pahalta.

Kummallakaan ei ole eroahdistusta, mutta Puppe kulkee siellä missä minäkin, Kero tottelee lähinnä vain minua.
Eikä se haittaa minua tippaakaan, tuon belgiprkl on parasta mitä elämässäni on tapahtunut, se että joku haluaa seurata jälkiäni, tuoden joka askeleella turvan tunnetta.


Sunnuntai oli pahin, kun kotiin tultaessa ei ollutkaan ketään vastassa, pääsisimme hakemaan rakkaimpani vasta maanantaina.
Myönnän istuneeni sängyllä ja kuunnellen huoneen hiljaisuutta, kuinka tyhjältä se tuntuikaan silloin.


Tämä sai myös ensimäistä kertaa aivoni raksuttamaan, en pystyisi elämään ilman noita, tekisin niiden eteen kaikkeni.
Kunhan voisimme olla yhdessä.

Koirien hoito parani, huomasin jälleen nauttivani noiden seurasta, myönnän pitkään ajatelleeni että kaikki olisi turhaa, enkä halunnut olla noiden kanssa pakollista enempää.

Mutta tuosta oli suunta vain ylöspäin, voin sanoa käsi sydämmellä että myös nuo karvakorvat ovat syy miksi olen jaksanut tähän päivään asti.
Ne ovat olleet vierelläni kun ihmiset ovat kääntäneet selkänsä, ne ovat olleen siinä aina kun olen tarvinnut.

En vaihtaisi päivääkään tästä elämästä, enkä noista elukoista.
Ne ovat perheeni ja minä niiden. 




5 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus ja kokemuksen syvällä rintaäänellä kyllä eläimet ovat terapeuttisia.Koirat liikkeellä pitävä voima.Voimahalaus sinulle, nyt jo masennuksen pitkänmatkalainen taitaa olla matkakumppani .Diilaillaan yhdessä joskus hitaasti mut varmasti kun taas joskus maataanja syleksitään kattoon ...

    VastaaPoista
  2. Tosi hyvin kirjotettu teksti, hienoa että jaoit tarinasi ja pystyit sitä näin käsittelemään. :)

    VastaaPoista
  3. Melkein itku tuli kun tätä luki. Stemppiä <3

    VastaaPoista
  4. Voimakas teksti ja hyvä että sait nopeasti apua virallisilta tahoilta. Masennus on kavala, yleensä ensi oireiden ilmenemisestä menee vuosia ennen kuin potilas hakeutuu hoitoon. Yhden jutun mukaan jopa noin kymmenen vuotta keskimäärin siinä tapauksessa että hoitoon hakeutuminen jää vain itse potilaan harteille eikä siihen rohkaista lähipiirissä tms. Itsellä ollut nyt yli 2 v. virallisesti diagnosoituna keskivaikea masennus ja ensimmäisen kerran harkitsin vakavasti itsemurhaa 12-vuotiaana koulukiusaamisen ja kotiolojen vuoksi. Ainoa mikä pysäytti oli koira josta piti pitää huolta. Tästä kului noin 14 vuotta ennen kuin hakeuduin mielenterveyspalvelujen pariin, ja sinnekään en olisi itseni takia vaivautunut vaan lähtenyt toteuttamaan päähänpistojani jos ei noita koiria olis. Tsemppiä, kantsii esim. tutustua tiedeartikkeleihin miten masennus vaikuttaa aivoissa ihan fyysisesti tarkasteltavissa olevilla tavoilla ja self care-vinkkeihin kys. sairauden suhteen. : )

    VastaaPoista