Kun toivoisi koko sydämestään, kaikilla soluillaan, että voisi tietää mitä tulevaisuus tuo tulleessaan, että saisi jotenkin estettyä ne kaatumiset ja romahtamiset.
En oikein vieläkään osaa käsittää mitä tapahtui ja miksi, tuntuu kuin paksu sumu olisi vallannut tajuntani.
Päälle kuukausi sitten, tapahtui jotain jota, en olisi ikinä kuvitellut käyvän.
Koirani puri tuttua ihmistä pahasti.
Monet asiasta tietävät arvaavat mistä tässä on kyse, kyllä puhun tuosta maailman rakkaimmasta lappalaisesta.
Olimme maalla, viettämässä lomaa, koirat saivat kulkea vapaasti ovesta, olivathan ne tehneet sitä jo pennusta lähtien.
Päästin Keron ja Pupen aamulla ulos, aivan niin kuin ennenkin.
Naapurin vanha mies ajoi pihaan, hakemaan maitoa, tämäkin oli rutiinia, myös koirat olivat tottuneet siihen, että porukkaa meni ja tuli.
Tämän miehen, myös koirat ovat tunteneet pennusta asti ja useasti kesälläkin törmättiin ja Kero istui tämän jaloissa, kun vanhus rapsutteli lappalaista.
Pojat eivät ehtineet olla ulkona 5minuuttia kauempaa, kun Kero syöksyi pihan toisesta päästä, suoraan tämän miehen käteen kiinni, siitä irti päästämättä.
Itse en tapausta kuullut sisälle, mies kävi näyttämässä jäljet isälleni ja myös kertoi kumpi koira oli kyseessä.
Kun tieto tavoitti korvani, en voinut uskoa korviani, kyseenalaistin myös, että olivatko he nyt aivan varmoja, että kyseessä oli Kero.
Tiedän virheen, että olin pitänyt koiria valvomatta pihalla, mutta niin se vain oli aina ollut.
Nämä vuodet ne ovat juoksennelleet pihalla miten tykkäävät ja välillä menneet isäni perässä hommissa.
Viikonloppu meni, lähdimme jälleen kaupunkiin, ajatukseni pyörivät jo perjantaina mahdollisuuksissa, itkin myös äidilleni, että entäs jos autosta olisi tullut lapsi, mitä jos lappalainen olisi tarrannut kiinni pienempään ihmiseen ja olisi vielä päästämättä irti.
Tämä ajatus vainosi mieltäni, ajattelin siskoni lapsia ja muita jotka kävivät maalla jatkuvasti, vaikeaa oli ajatella, että koirani olisi ollut vaaraksi jollekkin, varsinkaan ihmisille.
Lopulta annoin asian olla, yritin pysyä positiivisena, ehkä tämä olisi jäänyt yhdeksi kerraksi.
Sitten alkoi lenkeillä hyökkäily.
Puremistapauksen jälkeen, pidin Kerolla aina koppaa päässä ulkona, en enää luottanut siihen 100% ja oli hyvä, että olin osannut ajatella, edes jotenkin järkevästi.
Sillä se saattoi kävellä vieressä täysin rentona, kun yhtäkkiä otti katsekontaktin johonkin ihmiseen ja kun tämä oli kohdalla, niin hyökkäsi tämä kohti raajoja.
Kyse ei ollut mistään pienestä näppäisy yrityksestä, vaan koira yritti tosissaan purra kiinni.
Nämä tilanteet loppuivat, yhtänopeasti kuin olivat alkaneet, samana hetkenä kun sain nykäistyä koiran viereeni, niin tämä katsoi minua hölmistyneenä ja jatkoi matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Näitä hyökkäilyjä tapahtui muutamaan otteeseen, kunnes varasin eläinlääkäri ajan, tämä ei todellakaan ollut Kero, tuntui kuin joku toinen sielu, olisi ryöstänyt tämän kehon ja käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen.
Olin matkalla eläinlääkäriin, kun jälleen tämä käveli vieressäni rentona, käppäili normaalisti kohti tulevaa.
Sitten meitä vastaan tuli poika, suunnilleen pikkuveljeni ikäinen.
Tämä ei edes vilkaissut meihin tai yrittänyt tulla meitä kohti, poika vain käveli ohitsemme.
Kero oli ojanpuolella, kun tämä syöksyi suoraan, tämän kimppuun, siinä samalla koppa kolahti pojan käteen niin, että lappalainen olisi roikkunut siinä ilman koppaa.
Tämä sai minut murtumaan, varsinkin se fakta, että yksikään ihminen ei tehnyt elettäkään meitä kohden, silti koira koki, että tämän täytyi purra heitä.
Ensimäinen purema tosiaan tapahtui niin, että kun mies oli nousemassa autosta, niin oli Kero jo kiinni tämän kädessä, se oli syöksynyt pihan toisesta päästä ja tarrannut vain suoraa kiinni.
Myös nämä muut olivat vain tilanteita, kun ihmiset vain kävelivät meidän ohitse, yksikään ei kiinnittänyt huomiota meihin, vain kävelivät meidän ohi, eivätkä edes koiran vierestä tai meidän läheltä.
Tunsin kuinka luottamukseni särkyi kokonaan viimeisen hyökkäyksen kohdalla, vaikka päätös oli hätiköity, niin ainoa ajatus tuossa tilanteessa oli, ettei koira tulisi enään ikinä puremaan ketään.
Pahin pelkoni oli, että Kero purisi lasta tai jotain ohikulkijaa, ennen kuin olisin ehtinyt reagoimaan.
Minulle tarjottiin, että se voisi mennä kasvattajalle arvioitavaksi taikka kaverini oli ottamassa luokseen, aluksi näin tämän ihan mahdollisena ajatuksena, mutta kun alkoi vastaantulijoiden kimppuu hyökkäily, niin en enää pystynyt antamaan mahdollisuutta.
En kestäisi ajatusta, että koira olisi purrut uudessa paikassa jotakuta, ihmiset voivat pitää itsekkäänä ja kuinka kauheana ihmisenä, mutta itselläni ei anna moraali periksi, antaa koiraa eteenpäin joka on vaaraksi muille.
Kero nukutettiin ikiuneen 12.09.2017, lähetin myös ruumiin eviraan tutkimuksiin, mutta eilen 23.10 tuli tieto, ettei avauksessa ollut löytynyt syytä äkilliseen käytöksen muutokseen.
Lappalaisen lopetus on jakanut mielipiteitä laajalti, jotkut käänsivät selkänsä, toiset eivät hyväksyneet ja osa antoi tukensa.
Päätös ei ollut minulle helppo, vaikka kaikki tämä tapahtui alta viikon aikavälillä.
Vaikka en ikinä olisi kuvitellut meille tämmöistä loppua, niin olen iloinen mitä se minulle opetti ja tulen varjelemaan näitä muistoja lopun elämäni.
"Eikö olisi helpompaa jos et olisi ottanut toista..."
"Hoidatko sää noi ihan yksin."
"Eikö noihin mee tavattomasti rahaa..." Niin tutut, kun tuntemattomat ovat avanneet sanaisen arkkunsa valinnastani ottaa kaksi nuorta koiraa samaan aikaan, myös on tullut ihmettelyä kuinka olen jaksanut, taikka pystynyt hoitamaan tämä aivan yksin.
Fakta on, että tämä on ollut aika ajoin rankkaa, uuvuttavaa ja monet kerrat on itkettykkin asioiden tähden, kun ei kertakaikkisesta jaksaisi.
Sitä joskus on huomannut ajattelevansa aikaa kun oli vain Kero, jopa menty niin kauaksi kun mietti kun oli vain Kisbe.
Voi kuinka helppoa se oli silloin, kun oli yksi rakki ovella vastassa, huolehdit siitä, annoit sille kaiken mitä voit, omistauduit sille 100%.
Nyt kahden koiran kanssa, omistautuminen on samaa luokkaa, se pitääkin jakaa vain tasaisesti molempien kanssa.
Aamuisin saa miettiä aina, viekö molemmat normi lenkin samaan aikaan, vai heittääkö pienemmän roundin molempien kanssa erikseen.
Entäs kun harrastuksissa, tekeekö toisen kanssa hööhöötä, vai tokoa, entäs jos tekee vain samat treenit molempien kanssa.
Kun toisen kanssa tulee ongelmakäyttäytymistä, yrittääkö ensiksi purkaa sitä, vai ennalta ehkäistä toiselta samanmoista käytösmallia, mitä sitten jos kertakaikkisesti ei riitäkkään tietotaito edistääkseen asioita.
Kyllä voin käsisydämellä sanoa, ettei kahden koiran omistaminen sovi kaikille, varsinkaan jos kyseessä on kaksi pentua, tai nuorta koiraa.
Se vie mehut vahvemmaltakin ihmiseltä, joskus tuntuu siltä että miksi edes jaksaa yrittää, pahimpina kausina on miettinyt, että eikö olisi helpompaa jos toista ei olisikaan.
Siinä vaiheessa pitää yrittää hengittää syvään, miettiä asioita jälleen uudelta kantilta, ettei vahingossakaan jäisi kiinni siihen negatiiviseen ajatteluun.
Loppujen lopuksi se jos mikä kuluttaa ihmistä, jokaisesta asiasta kun löytyy se kultareunus, jota on joskus todella hankala nähdä omin silmin.
Nää kun on paras asia mitä mun elämällä on tapahtunut, sitä on joskus joidenkin ihmisten todella vaikea ymmärtää.
Kaksi menee siinä kuin yksikin, tai ainakin näin mulla on mennyt.
Tottakai se että saa juosta toisen kaa ulkona ja pitää tapakouluttaa molempia, toista vain vähän enemmän ja muistuttaa jatkuvasti kuinka sitä elettiinkään.
Voin myöntää, että nää on myös kasvattanut muo ihmisenä paljon, paljon asioita oppii ottamaan kepeämmin kun on kaksi kusipäätä pyörimässä jaloissa ja myös pinna kasvaa koko ajan enemmän.
On nää myös ottaneet paljon, vaikkakin ne pitää seuraa toisilleen koulupäivien ajan, mutta se työn määrä mitä on näihin joutunut käyttämään, siltikään saamatta sitä täydellistä kumpania itselleen.
Välillä se turhauttaa, itkettää, suututtaa ja on semmoista tunteiden vuoristorataa, että joskus unohtaa pitää kiinni siitä turvakaiteesta ja tekisi mieli päästää irti, antaa asioiden olla hetken ja taikka unohtua.
Siinä vaiheessa kun tunnen lappalaisen käpertyvän jalkojeni päälle, belgiprkl:een painautuvan kylkeeni kiinni, muistan taistella asioiden puolesta, saada ne kuntoon.
Näin pieni asia joka voi tuntua mitättömältä, on jollekkin toiselle se suurin voimavara joka auttaa jaksamaan, päivästä toiseen.
Monien mielestä tämä oli huti laukaus, mielijohteesta tehty ja täysin ajatelematon teko.
Näille epäiliöille hymyilen ja vilkutan kävellessäni katuja pitkin, näiden kahden kusipään kanssa, jolla on vielä niin paljon opittavaa elämästä ja niin on myös minulla.
Kadunko toisen pennun ottamista?
Rehellisesti sanottuna kyllä, mutta myös voin sanoa että pahimpina hetkinä kadun molempien hankkimista.
Ennen kuin ketään yli-innokas koira ihminen on soittamassa kenellekkään, vetäkää henkeä ja antakaa kun selitän.
Tästä asiasta olen keskustelut parin ihmisen kanssa, fakta on vain se että, vaikken kadu sitä että otin ensimäisen oman koirani, voin myöntää käsi sydämmellä että olisin voinut odottaa pari vuotta, tai edes vuoden asian kanssa.
Käydä koulut loppuun, miettiä asioita kunnolla, ennen kuin ryntään tähän koiranomistajan kamalan ihanaan arkeen.
Olisin myös voinut kasvaa ihmisenä rauhassa, ilman sitoutumista toiseen elävään olentoon.
Siltikin nää molemmat on aivan liian rakkaita ja tekisin mitä vain kummankin puolesta, rakastan niitä niin paljon etten tietäisi mitä tekisin ilman niitä.
Oon molemmat kantanut kotiin, vastuu hartioilla painaa enemmän kuin uskoisittekaan, mutta kannan sitä enemmän kuin mielelläni.
Kasvetaan sitten yhdessä aikuisiksi, opitaan virheistämme ja eletään elämää kuin tämä päivä olisi viimeinen.
Loppujen lopuksi, voi kantaa ne muiden mielipiteet roskikseen ja elää sitä elämää juuri niin kuin itse haluaa, ei niin kuin muut sen haluaisivat olevan.
Elämä on aivan liian lyhyt miellytääkseen muita, se kannattaa elää just niin kuin itse haluaa ja jättää huutelijat omaan arvoonsa.
Ainoa kenen haukkua kannattaa kuunnella, on se joka sinulle eniten merkitsee.
Kyllä tarkoitin juurikin sitä karvaista, nappisilmää, joka tekee kaikkensa joka päivä että huomaat kuinka paljon se sinua rakastaa.
