torstai 12. lokakuuta 2017

Kun kaikki lähtee käsistä

Kun luulee, että suojautuu kaikelta ja huomaa olevansa väärässä...
Tää on fiilis jota en haluis myöntää, että on käynyt tai todeta että on epäonnistunut yhdessä simppelissä asiassa.

Nimittäin niinkin yksinkertainen asia kuin pitää itsensä ehjänä tai edes yrittää pitää niitä kaikkia lankoja käsissä, turhaan..

Se mitä on näinä kuukausina tapahtunut ja kuinka alas oon vajonnut, on vaan pieni reuna totuutta ja sitä minkälainen vuoristorata loppujen lopuksi on ollut ja nyt tuntuu siltä että kaikki on luisumasta raiteiltaan.

Tämän päivän postaus ei liity koiriin, vaan haluan avata jälleen tilannetta, siitä miltä tuntuu olla myrskyn keskellä, ilman pelastusta.

Sanotaanko ettei mikään ole mennyt niin kuin olen suunnitellut tai en ole ylipäätään edes yrittänyt pitää asioista kiinni, vaan oon antanut kaiken luisua sormieni välistä, ilman ajattelua mitä siitä voi aiheutua.

Olen loukannut ihmisiä, suuttunut ihan ihmeellisistä asioista ja ollut ihan helvetin huono ystävä, edelleen ihmettelen miten niin moni on jaksanut pysyä mukana pulkassa, koska itse henkilökohtaisesti olisin hypännyt vapaaehtoisesti sinne jyrkkään pudotukseen, enkä olis jäänyt miettimään jäänkö pitämään kiinni, vai en.

Moni tulee varmasti sanomaan, että puhun ihan puppua, mutta tää on vaan mitä mä tunnen ja se myös kuohuu yli äyräiden, enkä saa enää selkoa edes omista ajatuksistani.

Ahdistus sen kuin kasvaa, välttelen ihmisjoukkoja ja syömistä, sekä sosiaalisia tilanteita, yritän nähdä kavereita, mutta aina alkuun herää se epävarmuus ja epätoivo, sekä päässäni pyörii vain se ajatus, että onko tässä sittenkään mitään järkeä.

Haluaisin vain olla neljän seinän sisällä ja joskus jopa toivon, että kaikki vain unohtaisivat olemassaoloni.


Useasti oon saanut kuulla kysymyksen, siitä onko mulla kaikki hyvin ja aina heitän sen pitrsakan hymyn kasvoilleni ja totean:" tottakai" tai " älä, sä siitä huolehdi."
En halua ihmisten tuntevan huolta, tai yrittävän auttaa, asiassa jota en miltein itsekkään ymmärrä, kuinka selittää ihmiselle syy pahaanoloon, jos et edes itse tiedä mistä se johtuu.

Vaikka monet haluaisivat auttaa, niin miten pystyn heittämään tän olon ja huoleni kaikkien harteille, kun en edes itse ymmärrä mistä on kyse tai pysty erittelemään asioita, mitkä tuntuu ylitsepääsemättömiltä.

Oon vaan yrittänyt uskotella ittelleni, että kyllä tää tästä ja kyllä se aurinkokin paistaa lopulta.
Kävin lääkärissä ja olin viikon verran lomalla ja yritin syödä lääkkeitä tunnollisesti, mutta jätin nekin jälleen kesken.

Asiat on ollut välillä hyvin, mutta sitten sitä romahtaa ja tuntee olevansa vain arvoton roska, joka lentelee myrskyssä, lopulta upoten lammikkoon, tuhoutuen pieniksi palasiksi, joita on mahdoton korjata.

Oon huomannut olevani hyvinkin clingy ihmisiä kohtaan, jopa ärsyttävällä tavalla.
En mahda sille mitään, kaipa se juontaa menettämisen pelosta tai siitä että yritän epätoivoisesti todistaa, että kaikki on hyvin.
Läheisyys on asia, jonka haluaisin olevan yksinkertaista ja helppoa, eikä ahdistavaa tai hermoja raastavaa.

Monelle noinkin yksinkertainen asia, saa mut ajautumaan paniikkikohtauksen partaalle, vaikka oon yrittänyt jo vuosia käsitellä tätä asiaa, niin arvet tuntuvat avautuvan aika ajoin, laittaen niin pohjalle kuin pystyy.

Haluaisin vain toivoa, että kyseessä olis vain pieni tunne peräinen ongelma, mutta kun kyseessä on sirpaloitunut sielu, jonka sisällä elää se pelokas teini, joka ei edes ymmärrä miksi näin on tapahtunut.

Olin 17vuotias, ihastunut ja helvetin typerä ihminen.
Edelleen mietin miten oon voinut olla niin naiivi ja sinisilmäinen.

Annoin eräälle pojalle tai tarkkaan ottaen nuorelle miehelle mahdollisuuden, kaikkien muiden sanoessa, että tuun polttamaan näppini kyseisen tyypin kanssa.

Halusin tuolloin uskoa kaikesta hyvää, en halunnut tuomita ketään pelkkien puheiden perusteella, mutta koskaan en tuu antaa itselleni anteeksi, etten voinut hetken ajatella järjellä ja miettiä että tässä tulee vielä sattumaan ja pahasti.

Uskoin vilpittömästi, koko sydämelläni, että kaikki päätyisi parhain päin. 

Sitten saa huomata, kuinka maailma osaa vetää sen maton alta ja vielä sylkien päälle.

Ilta alkoi odotuksella ja jännityksellä, vieläkin muistan kuinka innoissani odotin iltaa, vaikka ajatuksena oli vain katsoa leffaa ja puhua asioista, niin olihan se silti iso juttu ihmiselle, joka harvoin uskaltaltui lähtemään ulos kenenkään kanssa.

Sain kokea karvaan pettymyksen maun jo ulko-ovella, kun sain huomata miehen olevan kännissä.
Yritin sanoa, että voidaan jutella huomenna, en ikinä unohda sitä tunnetta kun sun kehosta napataan kiinni ja vastoin tahtoa raahataan rappukäytävään.

Edelleen jännitys nousee pienissä hisseissä, ne muistuttavat, miltä tuntui olla ansassa, ilman mahdollisuutta pakotiehen.

Yritin selvitä tilanteesta järkevästi, muistutin, että seuraavana päivänä on koulua, jolloin sain tylyn vastauksen:" Eihän sun sinne tarvii mennä.."

Mulla ei tolloin ollut minkäänlaista käsitystä läheisyydestä, olin seurustellut vasta kerran ja sekin oli ollut lyhyt kaukosuhde, johon ei ollut kuulunut minkäänlainen kanssakäyminen.

Joten vaikkei kyseessä loppujen lopuksi ollut hyväksikäyttö, se jäi loppujen lopuksi vain yritykseksi, kun sain jostain voimia työntää minua paljon pidemmän ja painavamman miehen pois päältäni.

Pimeys aiheutti jo ongelmia ennen kyseistä tapahtumaa, mutta kun juoksit keskellä yötä kaupungissa, sateessa ja vain toivoit että ehtisit kämpille ajoissa...

Pelkään pimeää enemmän kuin tarvitsisi, kuljen öisin otsalampun kanssa, vain ja ainoastaan sen takia, että jos katuvalot loppuvat hetkeksi niin pystyn laittamaan valoa reitilleni ja toivoa että se helpottaa edes vähän sisälläni vellovaa ahdistusta.

Kunpa voisin sanoa, että asiat päättyivät tuohon.

Samana kesänä, sain myös kokea sen miltä tuntuu pelätä omassa huoneessa, pimeän pelkoni vahvistui noina aikoina vielä enemmän.

Näitä tapahtumia on vaikea sanoiksi pukea, vaikkei kyse ollut mistään vakavemmasta...

Yksinkertaisuudessa, perheen tuttu päätti kännireissuillaan, että hyvä idea oli tulla nukkumaan viereeni keskellä yötä.

Tätä tapahtui moneen kertaan, peittoani revittiin, saatoin herätä kun ovestani tultiin väkisin sisälle tai siihen kun kädet tulivat ympärilleni.

Pahimman kolhun tästä koki luottamus aikuisiin.

Vanhempani olivat tietoisia tästä öisestä seikkailijasta, mutta kun itkien pelosta menin pyytämään apua:" Etkö itse muka pärjää.."
Nämä sanat kaikuvat vielä vuosienkin jälkeen päässäni, vaikka myöhemmin tajuttiin, ettei todellakaan ole okei, että aikuinen mies, tunkeutuu 17vuotiaan tytön huoneeseen nukkumaan...

Tästä on myös keskusteltu vanhempieni kanssa, edelleen heitä kaduttaa eniten se, että jättivät minut yksin asian kanssa.

Mutta vaikka asiasta on keskusteltu ja ollaan tän takia itkettykkin useasti, niin ei se sitä faktaa poista, että olin todella yksin noiden asioiden kanssa nuorena, kaikki tuntui silloin niin tukahduttavalta ja halusin vain lopettaa kaiken.

Olin kyllästynyt heräämään paniikkikohtauksiin, pelkäämään nukahtamista ja siihen etten voinut tukeutua kehenkään vaikka halusin, olin vain yksinkertaisesti liian riekaleina.

En pystynyt luottamaan keneenkään.
Kun olin valmis vihdoin lopettamaan kaiken, niin onnekseni törmäsin ihmisiin, jotka halusivat auttaa ja tekivät sen omasta tahdostaan, eivätkä pelästyneet yhtäkkisiä muutoksia olotilassani. 


"Oot mulle ihan älyttömän tärkeä ihminen ja on ihanaa huomata, että ajattelet musta samoin." Tästä ei ole kauaakaan, kun nämä sanat kuulin.

Tää oli jotain niin vilpitöntä, että vaikka sanat olivat yksinkertaiset, sai ne mun arpisen sydämen sykkimään, mutta myös kyseenalaistamaan, että mitä olin tehnyt ansaitakseni tämän.

Edelleen kärsin unettomuudesta, pelkotiloista, ahdistuksista ja paniikkikohtauksista, mutta onneksi jälkinmäiset ovat jääneet paljon vähemmälle.

Päälisin puolin tätä kaikkea on mahdoton huomata, ikinä ei voi tietää mitä ihmiset ovat kokeneet vain katsoessa ulkokuorta, pitää välillä kurottautua sisemmäksi ja yrittää ymmärtää, vaikka se välillä tuntuisi mahdottomalta.

Parhain lääke kaikkeen on aika, vaikka tämä kuulostaakin kornilta, niin lopulta ne haavatkin paranevat ja haamukipukin lopettaa särkemisen.

Ehkä vielä jokupäivä sitä huomaa olevansa vahvempi, vaikka arpinen sydän jatkaisi vuotamista, niin joku osaa parsia sen kasaan ja antamaan syyn elämiseen.

Jos elämä potkii päähän, niin pitää vain muistaa potkia korkkareilla takaisin ja yrittää tehdä sen kaikilla voimilla, tärkeintä on vain ettei luovuta ja vaikka se vaikealta tuntuukin, niin olla ylpeä niistäkin arvista, jotka sattuvat eniten.

Ne ovat merkki selviytymisestä, siitä että oot päässyt läpi jostain joka on tuntunut mahdottomalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti