tulevaisuutta ei voi ennustaa

Kun toivoisi koko sydämestään, kaikilla soluillaan, että voisi tietää mitä tulevaisuus tuo tulleessaan, että saisi jotenkin estettyä ne kaatumiset ja romahtamiset.

En oikein vieläkään osaa käsittää mitä tapahtui ja miksi, tuntuu kuin paksu sumu olisi vallannut tajuntani.

Päälle kuukausi sitten, tapahtui jotain jota, en olisi ikinä kuvitellut käyvän.
Koirani puri tuttua ihmistä pahasti.

Monet asiasta tietävät arvaavat mistä tässä on kyse, kyllä puhun tuosta maailman rakkaimmasta lappalaisesta.

Olimme maalla, viettämässä lomaa, koirat saivat kulkea vapaasti ovesta, olivathan ne tehneet sitä jo pennusta lähtien.

Päästin Keron ja Pupen aamulla ulos, aivan niin kuin ennenkin.
Naapurin vanha mies ajoi pihaan, hakemaan maitoa, tämäkin oli rutiinia, myös koirat olivat tottuneet siihen, että porukkaa meni ja tuli.

Tämän miehen, myös koirat ovat tunteneet pennusta asti ja useasti kesälläkin törmättiin ja Kero istui tämän jaloissa, kun vanhus rapsutteli lappalaista.

Pojat eivät ehtineet olla ulkona 5minuuttia kauempaa, kun Kero syöksyi pihan toisesta päästä, suoraan tämän miehen käteen kiinni, siitä irti päästämättä.

Itse en tapausta kuullut sisälle, mies kävi näyttämässä jäljet isälleni ja myös kertoi kumpi koira oli kyseessä.

Kun tieto tavoitti korvani, en voinut uskoa korviani, kyseenalaistin myös, että olivatko he nyt aivan varmoja, että kyseessä oli Kero.

Tiedän virheen, että olin pitänyt koiria valvomatta pihalla, mutta niin se vain oli aina ollut.
Nämä vuodet ne ovat juoksennelleet pihalla miten tykkäävät ja välillä menneet isäni perässä hommissa.

Viikonloppu meni, lähdimme jälleen kaupunkiin, ajatukseni pyörivät jo perjantaina mahdollisuuksissa, itkin myös äidilleni, että entäs jos autosta olisi tullut lapsi, mitä jos lappalainen olisi tarrannut kiinni pienempään ihmiseen ja olisi vielä päästämättä irti.

Tämä ajatus vainosi mieltäni, ajattelin siskoni lapsia ja muita jotka kävivät maalla jatkuvasti, vaikeaa oli ajatella, että koirani olisi ollut vaaraksi jollekkin, varsinkaan ihmisille.

Lopulta annoin asian olla, yritin pysyä positiivisena, ehkä tämä olisi jäänyt yhdeksi kerraksi.
Sitten alkoi lenkeillä hyökkäily.

Puremistapauksen jälkeen, pidin Kerolla aina koppaa päässä ulkona, en enää luottanut siihen 100% ja oli hyvä, että olin osannut ajatella, edes jotenkin järkevästi.

Sillä se saattoi kävellä vieressä täysin rentona, kun yhtäkkiä otti katsekontaktin johonkin ihmiseen ja kun tämä oli kohdalla, niin hyökkäsi tämä kohti raajoja.
Kyse ei ollut mistään pienestä näppäisy yrityksestä, vaan koira yritti tosissaan purra kiinni.

Nämä tilanteet loppuivat, yhtänopeasti kuin olivat alkaneet, samana hetkenä kun sain nykäistyä koiran viereeni, niin tämä katsoi minua hölmistyneenä ja jatkoi matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Näitä hyökkäilyjä tapahtui muutamaan otteeseen, kunnes varasin eläinlääkäri ajan, tämä ei todellakaan ollut Kero, tuntui kuin joku toinen sielu, olisi ryöstänyt tämän kehon ja käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen.

Olin matkalla eläinlääkäriin, kun jälleen tämä käveli vieressäni rentona, käppäili normaalisti kohti tulevaa.

Sitten meitä vastaan tuli poika, suunnilleen pikkuveljeni ikäinen. 
Tämä ei edes vilkaissut meihin tai yrittänyt tulla meitä kohti, poika vain käveli ohitsemme.

Kero oli ojanpuolella, kun tämä syöksyi suoraan, tämän kimppuun, siinä samalla koppa kolahti pojan käteen niin, että lappalainen olisi roikkunut siinä ilman koppaa. 

Tämä sai minut murtumaan, varsinkin se fakta, että yksikään ihminen ei tehnyt elettäkään meitä kohden, silti koira koki, että tämän täytyi purra heitä.

Ensimäinen purema tosiaan tapahtui niin, että kun mies oli nousemassa autosta, niin oli Kero jo kiinni tämän kädessä, se oli syöksynyt pihan toisesta päästä ja tarrannut vain suoraa kiinni.

Myös nämä muut olivat vain tilanteita, kun ihmiset vain kävelivät meidän ohitse, yksikään ei kiinnittänyt huomiota meihin, vain kävelivät meidän ohi, eivätkä edes koiran vierestä tai meidän läheltä.

Tunsin kuinka luottamukseni särkyi kokonaan viimeisen hyökkäyksen kohdalla, vaikka päätös oli hätiköity, niin ainoa ajatus tuossa tilanteessa oli, ettei koira tulisi enään ikinä puremaan ketään.

Pahin pelkoni oli, että Kero purisi lasta tai jotain ohikulkijaa, ennen kuin olisin ehtinyt reagoimaan.

Minulle tarjottiin, että se voisi mennä kasvattajalle arvioitavaksi taikka kaverini oli ottamassa luokseen, aluksi näin tämän ihan mahdollisena ajatuksena, mutta kun alkoi vastaantulijoiden kimppuu hyökkäily, niin en enää pystynyt antamaan mahdollisuutta.

En kestäisi ajatusta, että koira olisi purrut uudessa paikassa jotakuta, ihmiset voivat pitää itsekkäänä ja kuinka kauheana ihmisenä, mutta itselläni ei anna moraali periksi, antaa koiraa eteenpäin joka on vaaraksi muille.

Kero nukutettiin ikiuneen 12.09.2017, lähetin myös ruumiin eviraan tutkimuksiin, mutta eilen 23.10 tuli tieto, ettei avauksessa ollut löytynyt syytä äkilliseen käytöksen muutokseen.

Lappalaisen lopetus on jakanut mielipiteitä laajalti, jotkut käänsivät selkänsä, toiset eivät hyväksyneet ja osa antoi tukensa.

Päätös ei ollut minulle helppo, vaikka kaikki tämä tapahtui alta viikon aikavälillä.
Vaikka en ikinä olisi kuvitellut meille tämmöistä loppua, niin olen iloinen mitä se minulle opetti ja tulen varjelemaan näitä muistoja lopun elämäni.

Kahden koiran omistaminen

"Eikö olisi helpompaa jos et olisi ottanut toista..."
 
"Hoidatko sää noi ihan yksin."

"Eikö noihin mee tavattomasti rahaa..." Niin tutut, kun tuntemattomat ovat avanneet sanaisen arkkunsa valinnastani ottaa kaksi nuorta koiraa samaan aikaan, myös on tullut ihmettelyä kuinka olen jaksanut, taikka pystynyt hoitamaan tämä aivan yksin.

Fakta on, että tämä on ollut aika ajoin rankkaa, uuvuttavaa ja monet kerrat on itkettykkin asioiden tähden, kun ei kertakaikkisesta jaksaisi.

Sitä joskus on huomannut ajattelevansa aikaa kun oli vain Kero, jopa menty niin kauaksi kun mietti kun oli vain Kisbe.

Voi kuinka helppoa se oli silloin, kun oli yksi rakki ovella vastassa, huolehdit siitä, annoit sille kaiken mitä voit, omistauduit sille 100%.
Nyt kahden koiran kanssa, omistautuminen on samaa luokkaa, se pitääkin jakaa vain tasaisesti molempien kanssa.

Aamuisin saa miettiä aina, viekö molemmat normi lenkin samaan aikaan, vai heittääkö pienemmän roundin molempien kanssa erikseen.

Entäs kun harrastuksissa, tekeekö toisen kanssa hööhöötä, vai tokoa, entäs jos tekee vain samat treenit molempien kanssa.

Kun toisen kanssa tulee ongelmakäyttäytymistä, yrittääkö ensiksi purkaa sitä, vai ennalta ehkäistä toiselta samanmoista käytösmallia, mitä sitten jos kertakaikkisesti ei riitäkkään tietotaito edistääkseen asioita.

Kyllä voin käsisydämellä sanoa, ettei kahden koiran omistaminen sovi kaikille, varsinkaan jos kyseessä on kaksi pentua, tai nuorta koiraa.

Se vie mehut vahvemmaltakin ihmiseltä, joskus tuntuu siltä että miksi edes jaksaa yrittää, pahimpina kausina on miettinyt, että eikö olisi helpompaa jos toista ei olisikaan.

Siinä vaiheessa pitää yrittää hengittää syvään, miettiä asioita jälleen uudelta kantilta, ettei vahingossakaan jäisi kiinni siihen negatiiviseen ajatteluun.

Loppujen lopuksi se jos mikä kuluttaa ihmistä, jokaisesta asiasta kun löytyy se kultareunus, jota on joskus todella hankala nähdä omin silmin.

Nää kun on paras asia mitä mun elämällä on tapahtunut, sitä on joskus joidenkin ihmisten todella vaikea ymmärtää.

Kaksi menee siinä kuin yksikin, tai ainakin näin mulla on mennyt.
Tottakai se että saa juosta toisen kaa ulkona ja pitää tapakouluttaa molempia, toista vain vähän enemmän ja muistuttaa jatkuvasti kuinka sitä elettiinkään.

Voin myöntää, että nää on myös kasvattanut muo ihmisenä paljon, paljon asioita oppii ottamaan kepeämmin kun on kaksi kusipäätä pyörimässä jaloissa ja myös pinna kasvaa koko ajan enemmän.

On nää myös ottaneet paljon, vaikkakin ne pitää seuraa toisilleen koulupäivien ajan, mutta se työn määrä mitä on näihin joutunut käyttämään, siltikään saamatta sitä täydellistä kumpania itselleen.

Välillä se turhauttaa, itkettää, suututtaa ja on semmoista tunteiden vuoristorataa, että joskus unohtaa pitää kiinni siitä turvakaiteesta ja tekisi mieli päästää irti, antaa asioiden olla hetken ja taikka unohtua.

Siinä vaiheessa kun tunnen lappalaisen käpertyvän jalkojeni päälle, belgiprkl:een painautuvan kylkeeni kiinni, muistan taistella asioiden puolesta, saada ne kuntoon.

Näin pieni asia joka voi tuntua mitättömältä, on jollekkin toiselle se suurin voimavara joka auttaa jaksamaan, päivästä toiseen.

Monien mielestä tämä oli huti laukaus, mielijohteesta tehty ja täysin ajatelematon teko.
Näille epäiliöille hymyilen ja vilkutan kävellessäni katuja pitkin, näiden kahden kusipään kanssa, jolla on vielä niin paljon opittavaa elämästä ja niin on myös minulla.

Kadunko toisen pennun ottamista?

Rehellisesti sanottuna kyllä, mutta myös voin sanoa että pahimpina hetkinä kadun molempien hankkimista.

Ennen kuin ketään yli-innokas koira ihminen on soittamassa kenellekkään, vetäkää henkeä ja antakaa kun selitän.

Tästä asiasta olen keskustelut parin ihmisen kanssa, fakta on vain se että, vaikken kadu sitä että otin ensimäisen oman koirani, voin myöntää käsi sydämmellä että olisin voinut odottaa pari vuotta, tai edes vuoden asian kanssa.

Käydä koulut loppuun, miettiä asioita kunnolla, ennen kuin ryntään tähän koiranomistajan kamalan ihanaan arkeen.

Olisin myös voinut kasvaa ihmisenä rauhassa, ilman sitoutumista toiseen elävään olentoon.

Siltikin nää molemmat on aivan liian rakkaita ja tekisin mitä vain kummankin puolesta, rakastan niitä niin paljon etten tietäisi mitä tekisin ilman niitä.

Oon molemmat kantanut kotiin, vastuu hartioilla painaa enemmän kuin uskoisittekaan, mutta kannan sitä enemmän kuin mielelläni.

Kasvetaan sitten yhdessä aikuisiksi, opitaan virheistämme ja eletään elämää kuin tämä päivä olisi viimeinen.

Loppujen lopuksi, voi kantaa ne muiden mielipiteet roskikseen ja elää sitä elämää juuri niin kuin itse haluaa, ei niin kuin muut sen haluaisivat olevan.

Elämä on aivan liian lyhyt miellytääkseen muita, se kannattaa elää just niin kuin itse haluaa ja jättää huutelijat omaan arvoonsa.

Ainoa kenen haukkua kannattaa kuunnella, on se joka sinulle eniten merkitsee.
Kyllä tarkoitin juurikin sitä karvaista, nappisilmää, joka tekee kaikkensa joka päivä että huomaat kuinka paljon se sinua rakastaa.

Katsaus tähän vuoteen

Tammikuu

Vuoden ensimäisessä postauksessa päästiin blogin pitäjän sielun elämään, myönnän nauttineeni Fandom tekstin kirjoittamisesta paljon, se oli vain yksinkertaisesti jotain erinlaista. 

Ilokseni myös sain huomata, kuinka moni samastui tekstiini, en ollutkaan se ainoa hullu, tässä kummallisessa maailmassa.

Sitten pohdittiin lappalaisen ja pienen sekarotuisen eroja, myönnän itsekkin että mietin tätä vielä pitkään postauksen jälkeenkin.

Omistajana oli selvästi hieman vaikeuksia hyväksymään ne pienet kuin suuretkin erot noissa koirissa, ne olivat kyllä tervettulleita, mutta sopeutumiseen tarvittiin aikaa.

Myös samalla kuulla, sain vihdoin avattua sydämeni tuolle pienelle lappalaiselle, olin pitkään niin musertunut Kisben lopetuksesta, etten uskaltanut rakastaa Keroa täysin.
Pelkäsin, että sekin vietäisiin minulta ennen aikojaan.

Siksi oli ihana huomata kuinka yhtenä päivänä katsoin tuota pientä lappalaista ja tiesin, että se ei lähtisi mihinkään, sen jälkeen en kyseenalaistanut kertaakaan omaa rakkauttani tuota kohtaan. 

Helmikuu

Mietittiin mahdollista muuttoa puistolaan, myös vietettiin paljon aikaa kyseisessä kämpässä. 
Siellä oli sille rikostoveri Damon, kaunis musta kissa, joka kyllä osasi tehdä kaikenmaailman kolttoset lappalaisen kanssa.

Ennen muuttoa, nimittäin nämä kaksi olivat levittäneet tulevan kämppikseni valehtelematta 30-40 lankakerää pitkin kämppää, Kero oli ollut kaverini huoneessa ovi kiinni, kun kissa oli näppärästi vapauttanut pennun ja avannut vielä seuraavankin huoneen oven... 

Muistan kuinka paniikissa keräsin noita keriä kokoon, tunnin homma se oli, mutta kaikki saatiin takaisin palloiksi ja sitten vain oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 

Myös ihmeteltiin Keron kansvua, se oli täyttänyt 5kk ja hartaasti toivottiin, ettei jouduttaisi toisia puolivuotisia juhlimaan surullisissa merkeissä.

Kisben kohtalo vaivasi siellä syvällä mielessäni, enkä osannut rentoutua vielä tuolloinkaan.

Haaveiltiin myös syöpäkoira kouluttamisesta, varattiin aika jo hajuerittely kurssille, mutta lopulta kortittomana sai huomata harrastamisen mahdottomuuden. 

Tämäkin unelma kaatui puhtaasti, ettei kursseille voinut tulla ilman autoa. 
Se siitä, onneksi keksimme paljon muuta puuhaa, opeteltiin hölmöjä temppuja ja treenattiin pieniä tokon liikkeitä.

Myös podettiin hyvinkin "harvinaista" tautia, kuin pentukuume, Kero oli vasta 5kk ikäinen rääpäle, kun jo haaveilin seuraavasta koirasta.

Tämäkin johtui yksinkertaisesti siitä koska Kero oli tavattoman helppo pentu.

Maaliskuu

Muisteltiin Maailman parasta sekarotuista, kehiteltiin sille kirje taivaaseen.

Suru oli muuttanut muotoaan, mutta ikävä oli riipivää ja välillä rukoilin, että olisin voinut mennä aikaa taaksepäin ja rutistaa tuota hyeenaa vielä viimeisen kerran...

 Huhtikuu

Lopulta muutettiin väliaikaisesti Puistolaan, siellä miittailtiin Keron siskoa. 
Olin jo ennen omia koiria asunut kyseisessä paikassa siskon labbikseni kanssa, joten kaikki oli siellä tuttua ja turvallista.

Huomasin monesti käveleväni iltaisin lenkkejä ilman päämäärää, tämä oli yölenkkien alku. 
Viihdyin öisin ulkona, vaikka puistolassakin kulki enemmän tai vähemmän erikoista tyyppiä. 

Oli kiva katsoa tähtitaivasta ja nauttia viileästä ilmasta, Kerokin nautti kun pääsi öisin irti hihnasta juoksemaan kaupungin pimeydessä. 

Miittailtiin myös pariin kertaan Keron siskoa Bellaa, oli niin ihanaa päästä vaihtamaan kuulumisia toisen pennun omistajan kanssa. 

Pääsin myös ottamaan kauniita 7kk kuvia kaksikosta, molemmilla oli kunnon pörröturkki, jota välillä kaipaan. 

Miittailin myös Nitron ja Norin, sekä Nuutin omistajaa, oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa, myös oli hienoa nähdä kuinka porukan pennut olivat kasvaneet. 

Myös Huhtikuussa stressattiin koulua, eikä siellä tunnelin päässä tuntunut millään tulevan sitä valonpilkahdusta. 

  Kesäkuu

Kirjoiteltiin mielipide postauksia ja kuvattiin 9kk Keron taitoja.

  Elokuu

Oli jännää aikaa, taas suoritettiin yksi muutto ja se oli takaisin Kirkkonummelle. 

Tämä muutto kuvasti sosiaalisuuttani, sillä kämppikseni oli Kisben aikaan tavattuun koirapuisto tuttu. 

Koko kesä meni myös kesätöissä Kirkkonummen K-raudassa, tykkäsin hommasta kovasti ja viihdyinkin siellä koko kesän. 

Syyskuussa jäin "kesälomalle," siitä oli vielä noin kuukausi koulun alkuun ja silloin tutustuin Ketunpolun kasvattajaan ja kerroin tälle pentuhaaveistani. 

Sattumoisin hänellä oli pieni ja suloinen harmaa pentu vapaana, tätä sitten mietittiin ja epäröitiin viimeiseen asti. 

Lopulta hyvän ystäväni kanssa jutteli tuotti tulosta ja pian huomasin olevani kahden pennun omistaja, Kero ei ollut enää pieni, mutta noin 11kk ikäinen teini, vieläkin helppo kakara. 

Muistan kuinka jännityksellä haettiin tuota Tervu poikaa kotiin, eikä siinä Kirkkonumella ehditty olemaan kuin päivä, sitten lähdettiin kämppiksen koiran kasvattaja tapaamisiin. 

Siitä sitten suoraa Nuutin ja Norin omistajalle, jolla oli juurii viikkoa ennen kotiutunut pippurinen porokoiran alku Kurra.

Kuvittelimme kuinka tuosta tulisi hienot pari päivää, saisimme kirota, sekä nauttia pentujen seurasta, mutta Puppe ja Kurra päättivät noina päivinä höykyttää toisiaan olan takaa, eikä loppua näyttänyt tulevan millään! 

Onneksi viimeisenä päivänä oltiin jo kavereita ja pistettiin jopa vähän painiksi. 

Syyskuu

 Syyskuussa alkoi henkinen alamäki, kirjoitin postauksen siitä, mitä minulle olisi käynyt ilman pennun pehmoisen karvan kosketusta...
   

Lokakuu 

Ei oikeastaan sen kummempaa, pentu arkea ja kysymys haasteen julkaisu. 

Marraskuu 

 Vastailtiin kysymyspostauksesta tulleihiin kysymyksiin.

Kerrottiin Pupen kuulumisia ja saatiin tietää keron tarkki tulokset! 

Joulukuu 

Kerroin todellisen puolen omasta elämästä ja koirista, vaikka rankkaa se oli, niin päätin kirjoittaa masennuksesta ilman kaunisteluja. 

 

Tämä vuosi on sisältänyt paljon itkua, tuskaa, jännitystä ja myös iloa.
Vaikka suurimmaksi osaksi vuodesta sain taistella asioista ja jouduin miettimään juttuja uudelleen...

En vaihtaisi kuluneesta ajasta yhtään mitään, joskus on hyvä myöntää olevansa heikoilla ja hengähtää.
Ei sitä aina tarvitse suoriutua täysillä ja päästä läpi esteiden, joskus on vain hyvä pysähtyä miettimään seuraavaa liikettään.

Olen oppinut tästä vuodesta paljon, se on kasvattanut minua koiranomistajana ja ihmisenä, enää en tallusta joka paikkaan se feikkihymy kasvoillani, vaan annan itselleni luvan olla välillä heikko.

Kärsivällisyyteni on kasvanut huimasti, enää en hermostu niistä pienistä asioista joita arjessa taikka koirien kanssa tapahtuu.

Toivon seuraavan vuoden olevan positiivisia yllätyksiä täynnä.
Kaikille lukijoilleni hyvää alkavaa vuotta, muistakaa että vielä se aurinko risukasaankin paistaa.

Mielenterveysongelmat ja koirat

Nyt lähden puimaan asiaa, josta olen halunnut kirjoittaa jo kauan.
Ei ole ollut vain jaksamista ja inspiraatiota lähteä raapustamaan itselleni vaikeasta aiheesta.

Pari kuukautta sitten koulu meni totaaliseen alamäkeen työssäoppimisen aikaan, olin ollut kyseisessä paikassa pari päivää, kun sain jo kulkea siellä kuin hakattu piski.

Älkää käsittäkö väärin, henkilökunta oli ihana, minua neuvottiin ja autettiin, mutta silti kuljin siellä kyynel silmin, pariin kertaan romahdin vessan nurkkaan itkemään kuinka turha olin, kuinka en ikinä selviäisi tästä topista.

Kolmantena päivänä makasin sängyssä, katsoin kattoon enkä pystynyt lähtemään kyseiseen paikkaan. Rapsutin Puppea korvan takaa, juttelin Kerolle niitä näitä, sielu riekaleina lähdin viemään tätä kaksikkoa pihalle, en pitkälle, mutta tarpeilleen ainakin.

Sisälle päästyäni romahdin sohvalle, itkin jälleen turhautumisen tunnettani ja ahdistustani, sain näppäiltyä nopean tekstiviestin koulupsygolokille ettei kaikki ollut hyvin.

Ei montaa minuuttia kulunut kun puhelin pärähti soimaan, vastasin siihen ääni väristen, kyynelten valuessa vuolaana silmistäni, tästä lähtien olin merkattuna kiireisten tapausten listaan koulussa, psygolokille pääsin jo samalla viikolla.

Tässä vaiheessa olin pohjalla, enkä päässyt kapuamaan rikkinäisiä portaita ylöspäin, enkä todellakaan tiennyt kuinka kauan jaksaisin ihmisten avulla, koirien kanssa ehkä vähän kauemmin.

Psygolokilla tehtiin masennus testi, tuloksia en tuolloin vielä saanut tietää, mutta tämän jälkeen kävin Terveyden hoitajalla ja tästä alkoi ensimäinen sairaslomani.

Seuraavana päivänä sain sähköpostiin arvioni, olin vakavan masennuksen rajalla, apua olisi saatava heti, koulu ei tulisi kuuloonkaan.

Seuraavaksi käytiin lääkärillä, siellä luettiin psygolokin arvio, testin tulokset ja hoito pyynnöt.
Siellä keskustellessa tajuttiin että sairaus oli kytenyt sisälläni jo nelisen vuotta, tänä aikana kävin koulua, paria tutkintoa, ikinä niitä valmistumatta.

Määrättiin lääkkeitä ja kuukauden sairasloma, kotiin päästyäni oloni oli helpottunut, mutta myös pelokas miten tästä jatkettaisiin.

Koirat perus hoidin, mutta myönnän lenkkejen olevan tarpeiden tekemis luokkaa, olin niin väsynyt maailmaan, mutta koirat olivat pakko hoitaa, siihen en keksisi kompromisseja.

Päivät kuluivat, lääkkeiden vaikutus oli myönteinen.
Ahdistukseni väheni, ajatukset eivät olleen synkimmästä päästä ja jaksoin hieman panostaa noiden lenkkeilyyn.

Sitten huomasin painon nousun, ahdistus palasi.
Suurin syy oli todennäköisesti lenkkien vähyys, ruokahalun kasvaminen ja myös valitettavasti lääkkeiden sivuvaikutus.

Lopetin herkkut ja muut sokerit kokonaan, halusin jatkaa lääkkeillä, mutta myös painon nousu ahdisti.

Monet illat vietin sängyssä makoillen, uni ei tullut vaikka sen olisi pitänyt.
Välillä käytin koiria öisin pihalla, ajatuksena jos nukahtaisin saisin nukkua pidempään.

Joskus myös jätin käyttämättä, koska ajattelin sen olevan hyvä rangaistus sille, etten saanut unta.
Välillä huomasin ajattelevani, etten ansainnut noita koiria.

Moneen kertaan itkin, ajattelin useasti Pupesta ja Kerosta luopumisesta, kuinka olin vain säälittävä, koska pidin niitä itsekkäästi itselläni.

Vaikka ne olisivat ansainneet paljon parempaa kuin tämmöisen rikkinäisen omistajan.
Myös kaverini saivat kuulla tästä, jolloin sain paljon huutoa edes ajatuksesta:
" Keron ja Pupen on tosi hyvä sun luona, ei kannata miettiäkään muuta. Ne elää tosi laadukasta elämää, sä paneudut niihin kunnolla ja pidät niistä muutenkin tosi hyvää huolta. Älä sitä epäile koskaan"

Tämä oli yksi monista viesteistä joita parilta kaverilta sain, he näkivät sen mitä minä en enää nähnyt.

He olivat siinä kun halusin vain henkisesti hypätä ikkunasta ja antaa tuskani imeytyä routaiseen maahan. 
He jaksoivat kuunnella illasta toiseen, kun maailma potki korkkareilla päähän.
He eivät työntäneet minua pois kun romahdin kesken keskustelun. 
He olivat siinä kun sitä eniten tarvitsin.

En ehkä ikinä tule käsittämään miten olen ansainnut noin hienoja ystäviä, jotka päivä toisensa jälkeen jaksavat heittää sen köyden kuoppaan ja vetää ylös.

Tämän mahalaskun jälkeen oli kulunut se kuukauden saikku, olin lihonnut tuona aikana yli 10kg, joka ahdisti minua enemmän kuin tarpeeksi, ihan kuin hartioideni paino vain jatkoi kasvamista.

Olin lähtenyt maalle, koirat ulkoilivat lähinnä itsekseen, harvoin jaksoin lähteä lenkille enää. 
Teeskentelin itselleni että se olisi ihan okei, etten katsoisi mihin ne menisivät, kyllä nuo pysyisivät pihassa, ei niillä ole hätää.

Tuli toinen lääkäri käynti, siellä lähinnä päätettiin saikun jatkuminen vielä parilla kuukaudella, en olisi vieläkään koulukuntoinen.

Tässä vaiheessa kaikki vittuilu kotoa tuntui kuin miekan iskuilta rintaan, monesti huomasin itkeväni asioista jotka eivät ennen olleet tuntuneet missään.
Nahjailu ja läpän heitto olivat pahimpia, monet illat rapsutin puppea ja itkin, en edes tiedä kuinka paljon olen itkenyt tämän jakson aikana.

Jätin lääkkeet pois, jolloin mielialani oli vuoroin surkeuden alarajoilla, sitten jossain vaiheessa päästiin silmittömään raivoon maailmaan ja ihmisiä kohtaan.

Sain kuulla monesti hermostuvani tyhjästä, jolloin halusin vain kaikkien katoavan, sanoinkin pariin kertaan ääneen: " haluaisin että kaikki kuolisivat, niin minäkin voisin..."  
Tässä lauseessa oli ripaus totuutta, vaikka naureskellen sanoin sen.

Ei minusta olisi henkeä itseltäni ottamaan, mutta fakta on se... 
Jos jäisin auton alle tai tapahtuisi onnettomuus, en valittaisi. 
En katuisi...

Tämä ei myöskään tarkoita että olisin hyppäämässä auton alle tai tarkoituksella satuttamassa itseäni. 

Mutta pian sain huomata että muutosta oli tapahtumassa, joka ilta soitin ystävälleni että sain voimia lähteä koirien kanssa pidemmälle lenkille, samalla höpisten enemmän tai vähemmän tärkeistä asioista.

Tämä rutiini jatkui viikkoja, ne myös auttoivat henkistä puoltani, joka väitti minun olevani yksin.

Pian tuli perheen yhteinen risteily, kaikki halusivat juomaan ja pitämään hauskaa.
Tässä en ollut samaa mieltä, en halunnut ajatella mitä alkoholi tekisi valmiiksi hauraalle mielelleni.

Myös päässäni kivisti ajatus, jättää nuo kaksi koirahoitolaan melkein viikonlopun mittaiseksi ajaksi.
Tästä myös vitsailtiin enemmän kuin laki sallii:" Se napanuora pitää katkaista..:"

Ymmärrän että tällä haetiin todellisuutta, mutta siinä vaiheessa kun pidättelin kyyneliä perheen jäsenteni jättämistä jonkun muun huomaan, tuntui se todella pahalta.

Kummallakaan ei ole eroahdistusta, mutta Puppe kulkee siellä missä minäkin, Kero tottelee lähinnä vain minua.
Eikä se haittaa minua tippaakaan, tuon belgiprkl on parasta mitä elämässäni on tapahtunut, se että joku haluaa seurata jälkiäni, tuoden joka askeleella turvan tunnetta.

Sunnuntai oli pahin, kun kotiin tultaessa ei ollutkaan ketään vastassa, pääsisimme hakemaan rakkaimpani vasta maanantaina.
Myönnän istuneeni sängyllä ja kuunnellen huoneen hiljaisuutta, kuinka tyhjältä se tuntuikaan silloin.

Tämä sai myös ensimäistä kertaa aivoni raksuttamaan, en pystyisi elämään ilman noita, tekisin niiden eteen kaikkeni.
Kunhan voisimme olla yhdessä.

Koirien hoito parani, huomasin jälleen nauttivani noiden seurasta, myönnän pitkään ajatelleeni että kaikki olisi turhaa, enkä halunnut olla noiden kanssa pakollista enempää.

Mutta tuosta oli suunta vain ylöspäin, voin sanoa käsi sydämmellä että myös nuo karvakorvat ovat syy miksi olen jaksanut tähän päivään asti.
Ne ovat olleet vierelläni kun ihmiset ovat kääntäneet selkänsä, ne ovat olleen siinä aina kun olen tarvinnut.

En vaihtaisi päivääkään tästä elämästä, enkä noista elukoista.
Ne ovat perheeni ja minä niiden. 

Tarkki tulokset

Ei voisi olla iloisempi, sillä me käytiin Keron kanssa 19.10 kasvattajan terveystarkeista ja multa lähti mukanani sieltä terve koira! 

Mysökin Dm testin tulokset tulivat ja Kero todettiin kantajaksi, kuin muutkin sisaruksensa. 

Tästä ei ole mitään terveydellistä haittaa koiralle, vaan jos sitä käytetään joskus jalostuksiin, niin nartun tulee olla testattu terveeksi.