Hännän huiskutus sydämeen

Jokaisella elämällä on tarkoitus, uskon että Kisben oli näyttää mulle tie, takaisin elämään. Ettei joka paikassa tarvinnut pelätä. 

Tuskin tuun koskaan unohtaa tota pientä, se oli niin tavattoman tärkeä. Olisin tehnyt mitä vaan, sen eteen. Valitettavasti aina elämä ei mee kuin on käsikirjoitettu.

En vieläkään pysty käsittämään, ettei Kisbe tuu takaisin, tai siis... 

Tottakai sen käsitän, mut poika on jatkuvasti muin mielessä, kun haamuna kummittelemassa nurkan takana. 

Onneksi aika kultaa muistot. 

Tuskin ton hännän huiske, koskaan tulee loppumaan, mun sydämestä. <3

En halunnut jäädä suruun, taikka polkemaan maata jalkojeni alla. Tein suuren päätöksen Kisben poismenon jälkeen. Päätin avata sydämeni uudelle pennulle, kääntää sivua elämässäni. 

Pojan poismenosta on mennyt pari viikkoa ja mulle kotiutui Crystalin Kennelin "joutavat höpinät." Tutuille vain Kero. 

En aluksi uskonut, että rakastuisin mihinkään eläimeen uudestaan, mutta kun tuo pentu aamulla heilutti häntäänsä.. 

Olin myyty. Tiesin että tuon pienen kuuluu olla täällä, kuin Kisbe olisi näyttänyt mulle suunnan: " Älä mamma, jää paikallesi.." 

Ollaan tutustuttu Kerpan kanssa, tässä pari päivää. Pojalle tulee koko ajan lisää luonnetta. Aluksi se oli pieni masentunut pentu, nyt se  on jo pieni riiviö välillä. Se pitää mut niin hyvin arjessa kiinni. 

Tosi fiksu tuo on, vaikka itse sanonkin. Vielä on mennyt kaikki asiat ulos, yöt on kuivia ja sillloin se nukkuu lattialla. Ensimäisenä yönä vaan sammus lattialle, kuudelta käytiin pissalla ja mentiin takasin nukkumaan. Lopulta noustiin kunnolla 11:sta. 



Ruuan kanssa tuo on ollut vähän kranttu, mutta ymmärtäähän sen. Ei oo enää sisaruksia ympärillä, niin se saattaa kummastuttaa tosi paljon pientä. Tänään onneksi on maistunut jo ruoka paljon paremmin! Muuttui oikeaksi pedoksi, kun makkarasta oli kyse. 

Käytiin myös eilen pitkällä metsälenkillä tuttujen kavereiden kanssa. 

Pakkohan meidän oli treffata Nuuttia, Noria ja Nitroa. Tuleehan ne olemaan tosi iso osa, ton elämää. Vielä ei uskallettu leikkiä, mutta välillä metsälenkillä tuo paino niin hirveää vauhtia kavereiden perään. 
Lopulta kääntyen aina takasin ankanpoikamaisesti mammanjalkoihin, tai no kenen tahansa jalat kelpasivat. 

Lopulta pentu väsyi, hieman tärisikin. Joten otin pienen takkini sisään. Jonne se sitten nukahti. Siinä sitten mietti, kuinka paljon voikaan rakastaa, jotakin noinkin pientä. On siitä tullut vaan niin tärkeä, näinkin pienessä ajassa. 

Huomenna alkaa taas työssäoppimis viikko, joten pentu saa taas kylmää kyytiä, kun joutuu jäämään päivisin yksin. 
Onhan tässä pentuarjessa se helpotus, että ollaan toppi maalla. 

Pitänee vain muistaa käydä tota hihna käyttäytymistä läpi, ettei ihan pulassa olla joulukuussa, kun palataan taas Knummelle. 

Uudet tassut, vanhat polut.

Joskus tarvitsee apua, että voi jatkaa matkaansa eteenpäin. 

Elämä jat... Sattuu

Ollaan  tai mä olen selvinnyt vähän yli viikon Kisben poismenosta.. Elämä on kuin vuoristorata tällä hetkellä. Päivisin pidän sen saman maskin yllä. Hymyilen, saatan jopa vitsailla hieman Kisbestä, mutta oikeasti en ole kunnossa.. En vaan tiiä.. Miten jatkaa. 

Toppi on mennyt ihan hyvin, vaikka hammasta purren pidän itseni juuri ja juuri koossa. Syyslomalla tuntuu kuin kaikki olisi pahentunut. Mulla ei oo enää koiraa, mulla ei oo enää elämää. 

Tän kuuluu sattua, olisin huolissani jos ei sattuisi. Koska todellakin tuntuu siltä kuin osa minusta olisi kadonnut. En saa nukuttua. pelkään liikaa pimeää. Ilman Kisbeä, mulla ei oo ketään ilmoittamassa, jos joku tuleekin... 

Tällä hetkellä on pakko ottaa lääkkeittä, että voin nukahtaa. En vaan pysty siihen,, kun aivot menevät vuoristoradallaan ja kroppa käy ylikierroksilla. Kuin kaikki aistit olisivat valppaana. En voinut arvata Kisbeä hankkiessa, että elämä olisi päättänyt kaiken menevän toisin. Tekisin silti kaiken uudestaan jos saisin. 

Se oli koira, joka pelasti mut, se oli semmonen persoona johon oli pakko tutustua. En tekis mitään toisin, vaikka saisin päättää uudestaan tuon kohtalosta. Päätös olisi sama, vaikka vieläkin mietin teinkö kaiken liian nopeasti, entä jos?

Oon kohdannut kuolemaa jo ennen Kisbeä, niin ihmisten, kuin eläintenkin. Se on aina ollut rankkaa, mutta en kai koskaan odottanut sen osuvan näin pian omalle kohdalleni. Kävin viime viikolla kerran pojan haudalla, lupasin palata, mutten oo pystynyt siihen. Kaikki vaan tuntuu niin lopulliselta. 

On ollut hyviä päiviä, oon nauranut oikeesti ja tehnyt asioita ilman kummempaa ajatusta. mutta kun sohvalta tippui se siilipallo, jota Kisbe rakasti. Jonka kanssa harjoteltiin temppuja... 

Seinät kaatuivat päälle, puristaen kaiken ilman keuhkoista pihalle. Puristin palloa kädessäni ja vain itkin. En voinut tehdä muuta. Kutsuin poikaa takaisin, tiedän ettei se voi palata.. Vaikka haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta. 

Joskus havahdun muistoihin. Sohvalla istuessa muistan kuinka se oikein varovaisesti tuli viereen nukkumaan, sängyssä maatessa muistan sen painon kylkeä vasten, toisen koiran heiluttaessa häntää, muistan kuinka Kisben häntä väpätti vain hiljaa ilman ääntä. 

Haudalle kävellessä... Muistan kaikki ne yhteiset lenkit mitä tehtiin. Muistan kuinka se tuli aina iloisesti juosten luokse. Kun katsoin sitä silmiin, tunsin sen rakkauden. Kuin se olisi sanonut: " Mamma, älä pelkää pimeää... En lähde mihinkään.."

Jos suo ei olis ollut, olisin keksinyt sut..

23.3-6.10.2015 

En tiedä miten alottaisin, mutta tuntuu kuin mun pitäis sanoa jotain... 

Hankkiessani Kisbeä, kuvittelin saavani elinikäisen ystävän, jonka kanssa varttuisimme yhdessä. Oppien virheistä matkan varrella. En vieläkään käsitä ettei tuota riiviötä ole vierelläni. En ymmärrä miksi sen piti lähteä, miksei meille voitu suoda niitä ihania vuosia...

Tänään saatiin kaikki anteeksi, riehuttiin pihalla, vedettiin kaulaliinaa kilpaa ja käytiin metsässä, sekä pellolla. Otettiin viimeisiä kuvia jätkästä. Se kaikki tuntui niin uskomattomalta, miten tämä päivä tuli niin äkkiä. Eihän meidän vielä pitänyt erota. 

Aamulla kaikki tuntui niin epätodelliselta, Kisbe makasi kyljessäni, tuhisten viatonta pennun untaan. Mietin mitä kaikkea oltiin koettu näinkin lyhyessä ajassa, mietin myös mitä olisi tapahtunut jos tuota ei olisi ollut. Kaikki supersankarit, eivät tarvitse viittaa...

Kisbe oli mun pelastajani, se veti mut sieltä pimeästä, takaisin valoon. Se näytti mulle tien. Samalla tökkien kuonollaan eteenpäin. En olisi koskaan tutustunut Kirkkonummella kehenkään ilman tota hännän huiskuttajaa, en olisi koskaan solminut jäätyneitä ystävyys suhteita. En olisi tajunnut mitä tarkoittaa eläminen... Enkä olisi oppinut mikä tarkoittaa ehdoton rakkaus. 

Eläinlääkäriin matkalla, kaikki tuntui hajoavan käsiin. Olisin halunnut huutaa kaksoisiskolleni että pysäyttää auton. En tahtonutkaan luopua tuosta, en halunnut että se jättää mut tänne yksin. Ajatukset pyörivät päässäni, purin huulta koko matkan. Halusin ettei se matka loppuisi koskaan. 

Lopulta eläinlääkärin pihassa, otin pojan hihnaan, rapsuttelin tätä korvan takaa. Odotus tilassa kaikki tuntui niin kärsimättömältä. Lopulta meidät kutsuttiin sisään. 

"Oletko varma tästä?"  Kuului kysymys. En tietenkään ollut varma, ainoa mistä olin täysin varma etten halunnut rakkaani kärsivän itsekkyyteni tähden. Nyökkäsin pienesti. Lääkäri oli sama joka oli antanut Kisbelle viimeiset rokotukset. Tämä oli syy miksi halusin juuri tänne. Poika rakasti tätä eläinlääkäriä, vielä viimeisenä päivänäänkin se tervehti tätä iloiseen tuttuun tapaansa. 

Meidät jätettiin hetkeksi yksin. Silittelin nukkuvan koiran turkkia, kyyneliä ei aluksi tullut. Nostin Kisben pään syliini. halusin tämän tietävän että olen tässä, en lähtisi mihinkään ennen kuin se olisi mennyt rajan yli. 

Kaverini istui vieressäni kun rapsuttelin poikaa haparoivin sormin kaulasta: " Mä tiedän että tää on oikea ratkaisu, mutten halua..." Kuiskasin, jolloin kyyneleet tulivat. Kaverini ymmärsi minua, hän istui hiljaa ja tuki minua läsnä olollaan. 

Kun eläinlääkäri tuli antamaan viimisen pistoksen, tarkkailin kisben hengitystä. Sydämeni jätti lyönnin välistä kun näin hengityksen pysähtyneen. Lopulta saatiin se viimeinen sana, sydän ei enää lyönyt.

Siirsin Kisben viltille, jolloin pysähdyin katsomaan tämän ruumista. romahdin rakkaan pentuni yläpuolella. Halasin sen päätä ja itkin, tuntui kuin jokin olisi särkynyt sisälläni. En voinut uskoa, ettei poika enää heräisi, se ei nousisi perässäni. 

"Ei hätää, me mennään kotiin.. Rakastan suo,  tekisin kaiken uudestaan vuoksesi.. En jätä suo tänne, mennään kotiin..."  Kuiskailin pienen koiran korvaan. Halusin sen tietävän, etten jättäisi sitä jälkeeni kuoleman jälkeenkään. 

Minulle tarjottiin apua kantamisessa, mutta halusin tehdä sen yksin. Olinhan minä tuonut Kisben kotiin, joten halusin viedä tämän takaisinkin. Kotimatkalla, kaksoisiskoni kysyi; " Haluatko kotoa, jotain hautaan?" Hengitykseni pysähtyi, en saanut sanottua, mutta siskoni odotti että saisin lauseeni loppuun. 

Kisbe oli rakastanut vinkujalkapalloa, kerroin takerrellen, että haluaisin sen. Siskoni haki lelun minulle, puristin sitä molemmin käsin. Lopulta pääsimme mökille. 

"Kumpi kantaa?" Kuiskasin siskolleni, joka katsoi minuun hetken: "Eiköhän se ole mun vuoro, kantaa sitä.."

Laskettiin poika hautaansa, laitettiin lelu sen tassujen väliin. Kerrottiin kuinka se pääsisi Riskin luokse, ettei sen tarvinnut matkata yksin... Sinne jonnekkin.

"Haluatko antaa jotain omaasi.." Kuului kysymys, menin hieman paniikkiin. Ei mulla ollut mitään Kisbelle. Kaivoin taskujani, mitään löytämättä. Sitten nostin lahjettani ja laitoin sukkani hautaan: "Se rakasti sukkieni tuhoamista.." Kuiskasin. 

''Satumetsän laidalla oli portti… 
Se oli pieni portti, pienin kaikista. 
Niin vihreä se portti oli
ja täynnä pieniä kirsikankukkia. 
Siitä mahtui kulkemaan läpi
vain harvassa ja yksitellen.
Se oli taivaan portti pois Satumetsästä. 
Ja sen portin läpi kulkivat
kerran kaikki koirat,
niin rauhallisena mieleltään,
kevyesti askeltaen. 
Portin takana oli ikuinen meri 
ja suuremmat metsät. 
Se oli uusi kaunis maailma,
satujen koirataivas. 
Kerran iltana rauhaisana, 
portin luokse kulki koira.
Ei vanha iältänsä,
mutta uupunut voimiltansa.
Rauhallisena se kulki,
kulki ikuisuuden portille 
niin pienelle portille, 
josta läpi kuljettiin vain yksin. 
Pieni koira istui,
katsoi portista kauas.
Näki valon ja ihastui siihen,
niin kauniilta valo näytti. 
Olisi valon ottanut kiinni,
mutta se paistoi portin toisella puolella. 
Niin askeleen rohkean otti lähemmäs. 
Niin kuin tähdeksi olisi syntynyt,
pieni koira, 
se muuttui kevyeksi aivan,
niin onnelliseksi se itsensä tunsi.
Valo kaunis teki sen taas 
vahvaksi ja rohkeaksi.
Se istui katsomaan, 
odottamaan seuraavaa kulkijaa.
Niin on koirani mennyt siitä portista… 
Kauniimmalla puolen ne vapaana juoksentelevat. 
Miksi suren,
miksi itken niin paljon? 
Koirani on rauhallinen ja tyyni. 
Sen on hyvä olla...''

En halua että meet...

Kaikki parhaat viedään ensimäisenä..

Niinhän se menee, mut jotenkin toivoin et asiat ei menis niin. Et oltais saatu mennä rinnatusten seuraavat 10vuotta, oltais opittu yhdessä selviämään tästä rikkinäisestä maailmasta. 

Tänään tuli eläinlääkäristä tuomio, paha synnynäinen luustovika lonkassa. Leikkaus voisi auttaa, muttei sekään ollut varmaa ja nivelrikko tulisi 100% varmuudella. En ikinä unohda sen eläinlääkärin ilmettä. Olisi parempi päästää irti... 

Itkin eläinlääkärissä, jotenkin ennen jo puhuin hirveesti siskon koiran lopetuksesta, kuinka pelkään ettei tuo herää nukutuksesta. Sitten tuli tuo tuomio. tuntui kuin joku olis lyönyt päin näköä, voimiaan säästämättä. 

En pystynyt jättämään sitä sinne pöydälle vielä, mutta syyslomaviikolla pääsee pentu kivuistaan. En vieläkään usko tätä todeksi, en halua uskoa.. 

Se on niin helvetin rakas, Kisbe on poistanut ne pilvet auringon tieltä. Ollaan koettu yhdessä paljon, lyhyen ajan sisään. Se on tutustuttanut mut ihmisiin, solminut uusia ystävyys suhteita. Se on varmistanut kaikin tavoin etten mä jää yksin, kun häntä ei enää ole..

En olis voinu toivoa parempaa koiraa, se on ehkä vähän tyhmä. Mut sen sydän on täynnä rakkautta. Kisbe on aina halunnut olla kaikkien kaveri, vaikkei aina näytäkkään sitä, mut kunhan siihen on tutustunut niin siit on kuoriutunut hieno koira. 

En pysty katsomaan Kisbeä ilman itkemistä, sydän on täynnä surua, en vaan haluis luopua tosta ihan vielä. En tahdo menettää sitä. Se on osa muo, oon kasvanut sen kaa nää kuukaudet, meillä oli tulevaisuuden suunnitelmia ja nyt kaikki on huuhdottu pois. 

Ei se ole nähnyt edes ensilunta, tiiän et kaikki edesmenneet ottaa tuon karvakasan vastaan, mut silti se sattuu. Haluaisin vaan huutaa maailmalle: " Miksi te teette tämän-, miksi te haluatte riistää multa kaikkein rakkaimman asian-, mitä oon tehnyt ansaitakseni tämän?"

En ois uskonu tän päivän tulevan näin nopeesti, kun suunnittelen jätkän lopettamista ja hautaamista. Se tulee viemään niin paljon mukanaan. Niin paljon muistoja... Se vie palan musta mukanaan. 

En haluais ees miettiä työssäoppimisen loppumista, sitä kuinka meen takasin Kirkkonummelle...

 Ilman Kisbeä. 

Nyt pidetään viikko hirmu kivaa ja käydään jäähyväisleikit vetämässä kavereiden kanssa. En halua silti uskoa tätä...

Uudet tuulet puhaltaa

Viikko sitten tuli 6kk jätkällä mittariin! On se jo isopoika, vaikka tuntuukin  niin pahuksen "pieneltä." Tosin se tulee varmaan aina olemaan mulle, se pieni pennunrääpäle, joka mahtui kissankuljetus boxiin. 

Me kaupukilaistollot saatiin sitten päähänpisto, nimittäin lähteä 3kk työssäoppimaan maalle! Sain sovittua koulukyytien kanssa, että saan kulkea peruskoululaisten kanssa samoissa vuoroissa. Työssäoppimis paikkana toimii pieni ompelimo Riitta, someron keskustassa. 

Kisbe on nauttinut täysin siemauksin tästä vapaudesta, se pääsee rallattelemaan viikoilla siskon labbiksen kanssa pellolle, vkl:sin mennään yleensä katsomaan Noria ja Nuuttia. On se pieni valkoinen vain niin syötävän suloinen, sietäis ton mun taliaivon ottaa siitä mallia! 

Pyörähdettiin viimeviikon lauantaina mätsäreissä, sijoitusta ei tullut. Ainakin meillä oli hauskaa, Kisbe tosin ei halunnut tehdä tuttavuutta tuomarin kanssa. Se sulattaa kaikki tutut lähelleen, mutta kun vieraassa paikassa, vieras ihminen tuli härkkimään, niin jätkä yritti karkuun. 

Tosin musta on hyvä, et toi on väliinpitämätön vieraita ihmisiä kohtaan, se osaa olla sydämen sulattaja kaikille tutuille. Sille pitää vain antaa aikaa, silloin se avaa sydämensä sulle ja on aivan mahtava koira. 

En voi kieltää, ettenkö kaipais Jeniä, Kinaa, kuuraa, Vallaa ja Volkkia. Ehkä vähän myös niitä siellä hihnan toisessa päässäkin olioita. On ihanaa tietää et siel kirkkonummen päässä oh ihmisiä/koiria kenestä saa aina seuraa puistoon, taikka pellolle! 

Sen takii toivon et tää 3kk menee nopeesti. Voin jo kuvitella koirien jälleen näkemisen riemun. Kun eivät törmääkkään pentuun, vaan nuoreen uroksen alkuun ensikerralla. 

Myös oon odottanut intopiukassa ensilunta, haluun tietää miten tuo siihen reagoi. Kaksoisisko jo pelotteli ettei se välttis korvaansakaan letkauta. Vaan kattoo mammaa ihan tyhmänä: " Luulis sun tietävän, et suomes on neljä vuodenaikaa." 

Käytiin myös lauantai illalla katsomassa pieniä agitreeneja, Nori veti kuin vanha tekijä, sain kokeilla liikkuvan koiran kuvausta. Se vaan sai mut entistä enemmän haluamaan löytämään ton mun kameran laturin. Haluan kuvata liikkuvia kohteita, sekä saada ruska kuvia. Laturi on varmaan pakomatkalla kiinaan. 

Tosin vielä kun saisi kuvanmuokkaus ohjelman toimimaan, alkaa kyllästyttää nuo muokkaamattomat räpsyt, mutta kyllä  niitä kehtaan julkaista. Vaikkeivat omaa silmää miellytä. 

Kokeiltiin lauantaina toisen kerran putkea, vielä pitää poikaa ohjata, mutta hienosti se juoksee sen läpi. En yhtään näkis mahottomana, mennä agilityn alkeiskursseille ton kanssa, mutta tähän väliin riittää, et mennään kaverin mukana sen "yksityisiin" treeneihin. 

Yksi asia on varmaa, Kisbeltä lähtee pallit joulukuussa. Ei tarvitse tulla pitämään saarnaa: " Se on niin nuori.." Eläinlääkäri sanoi että aikaisintaan ton voi leikata 8kk, enkä pidä sitä ollenkaan mahottomana ajatuksena. Eihän tuo niillä palleilla mitään tee. Enkä halua että se lähtee narttukoirien hajujen perään. Mielummin ennalta ehkäisen ongelman. 

Kaikenlisäksi ei tolla ole minkäänlaista jalostusarvoa, mätsäreihin ei estä pallittomuus, niin miks ei.

Halvempaa se on tehdä täällä kuin kaupungin päässä, Kaikenlisäksi joululomalla olen itse kotosalla, niin toipumistakin on helppo seurata.

Luoksetuloa ollaan harjoteltu ahkerasti, ei tuo karkaa, mutta korvat hukkuvat aika ajoin. Nyt se on tullut loistavasti luokse, kun oon antanut sille palkkaa vain jos se tulee ensimäisestä kutsusta, saa vain kehuja toisesta. Eiköhän toikin saada porattua ton pääkoppaan. Onneksi on kavereita jotka on aina valmiita neuvomaan, ettei yksin tarvitse pähkäillä asioiden kanssa. 

Sain vkl:na myös neuvoa miten tehostaa tolle lelu palkkausta, josta oon todella tyytyväinen. Toivon et jonain päivänä, tota vetolelua, voi käyttää palkkana suorituksista. Ehkä meitä näkee sitten joskus enemmän Agikentillä, kuin mätsäreissä. 

Syyslomalle on lyöty suunnitelmia lukkoon, nimittäin me lähetään Kansasiin! Kaksoisiskon pyynnöstä, päästään vähän kokeilemaan erilajeja, sekä harjoittelemaan ehkä jotain agiin liittyvää. En malta vain odottaa, että päästään näkemään vanhoja tuttuja, joita oon nähny varmasti yli puolivuotta sitten! Uskon että reissusta tulee ihan mahti. Oonhan mä kohta 2vuotta luvannut tolle yhelle, et: " Khyl mä sinne tuun, vielä joskus." Mut eikö hyvää kannata odottaa. 

Lähdin täältä tuppukylästä kaupungin sykkeeseen ja nyt tulin tänne takaisin. Ihminen vaan ei opi kerrasta, mutta eiköhän me selvitä.