Vuosi, mitä kaikkea se voikaan tuoda tullessaan, kuinka paljon se kasvattaa ihmisenä ja tärkeintä vie eteenpäin.
Kaikilla on luurankoja komerossaan, muttei niitä koskaan pidä hävetä, olen itse oppinut sen kantapään kautta. Vaikka tie oli kivinen ja sateinen, silti siitä selvittiin huima askel eteenpäin.
Sillä vielä tässä seistään ja vahvempana kuin koskaan.
Teemme aikahypyn 2015 vuoden alkuun ja takaisin, joten jokaisen kannattaa kiinnittää turvavyönsä ja yrittää poimia pieniä, mutta tärkeitä pointteja tekstistä.
Olin aloittanut opiskeluni Stadin ammatti opiston vaatturi puolella, olin lopettannut kesken 2vuotisen tutkintoni Forssan ammatti-instituutissa.
Voin myöntää, että olisin voinut jatkaa loppuun asti, jos olosuhteen pakosta, en olisi joutunut vaihtamaan maisemaa.
Lähellä kesäloman loppua, sain vahvistuksen opiskelemaan pääsystäni, olin innoissani, sillä olin juuri edellisenä vuonna ystävynyt ihmisten kanssa Helsingin suunnalla.
Lopulta muutin ensiksi tätini luokse asumaan itäkeskukseen. Asumis muoto ei kuitenkaan miellyttänyt minua, sillä kaipasin hyvin paljon omaa aikaa, vaikka oli ihanaa kun pystyi avautumaan melkein kaikesta tädilleni.
Ulkoilutin paljon Tädin shelttiä, joten lopulta uskallauduin kysymään siskoltani, että saisinko hänen koiransa Leidin kokeiluun kaupunkiin.
Halusin tietää pystyisinkö itse huolehtimaan koiran tarpeista ja pitämään koulun käyntini hyvänä.
Tiesin että koiran otto saattaisi olla liian raskasta, niin leidi oli loistava opettamaan mitä toisesta huolehtiminen todellisuudessa oli.
Tiesin että koiran otto saattaisi olla liian raskasta, niin leidi oli loistava opettamaan mitä toisesta huolehtiminen todellisuudessa oli.
Kävimme Leidin kanssa kavereillani, sekä keskusta kävelyillä. Oikeastaan koira kulki melkein kaikkialle minne minäkin.
Koulussa huomasin puhuvani Leidistä, siitä mitä kolttosia se oli taas keksinyt, minun poissa ollessani.
Vaikka elämän muutos oli tarpeen, niin pian huomasin menneisyyden haamujen tulevan esiin melkein jokaisen nurkan takaa.
Aluksi yritin selvitä yksin, mutta lopulta ystäväni auttoivat pysymään pinnalla.
Olen siitä enemmänkin kuin kiitollinen.
Kaupunki toi myös osittain rauhan mieleeni, sillä pelkään pimeää. katuvalot olivat kuin turvakaari ympärilläni. Uskalsin vuosien jälkeen, lähteä pimeällä pidemmälle lenkille, yleensä käännyin aina pakollisten pissatusten jälkeen takaisin kotiin.
Leidi opetti todella paljon, puolen vuoden aikana opin lukemaan sitä, tiesin milloin koirapuistosta olisi paras poistua, ennen kuin sattuisi mitään enempää.
Sain usein kuulla siitä, kuinka koirani on labbis, joten sen takia sen pitäisi automaattisesti sietää mitä vain ja tulla toimeen kaikkien kanssa. Silloin teki mieli kysyä, että: " Oletko sinä samanlainen muiden ihmisten kanssa?"
Leidi viihtyi kaupungissa enemmän kuin hyvin. Olin yllättynyt koiran sopeutumisesta, ennen en sitä myöntänyt, mutta se koira oli kuin pieni elämän lanka, joka antoi aina voimaa tuleviin päiviin.
Lopulta sain tarjouksen kavereiltani, heidän piti etsiä uusi asunto ja kysyivät minua mukaan, tottakai suostuin.
Silloin olin tutustunut jo Crystalin kasvattajaan, olin myös sanonut uusille kämppiksilleni että pentu suunnitelmia ei saisi sulkea pois.
Heille asia oli ok, tai ainakaan eivät sanoneet sille vastaan.
Pian muuttoni jälkeen, Leidin oireet alkoivat, karva tippui jättäen kaljuja kohtia koiran jalkoihin ja osittain kylkiin. Se mielummin pysytteli omissa oloissaan, kuin tuli ihmisten kanssa olohuoneeseen.
Jälkikäteen näkee helposti stressin oireet, mutta silloin halusin uskoa että kyseessä on jokin toinen, en halunnut luopua koirasta.
Vähitellen välini kämppiksiini rakoilivat, riitaa tuli pienimmästäkin aiheesta. Joskus jouduin kävelemään yli tunnin lenkin rauhoittuakseni, jota teen vieläkin.
Aina jos jokin asia jää vaivaamaan, lähden kävelylle koiran kanssa, niin kauaksi aikaa kunnes saan taas ajatukseni kasaan.
Lopulta aloin etsimään siskoni kanssa yhteistä asuntoa, joka lopulta löytyi kirkkonummelta, puistolassa olin jaksanut asua noin 4kuukautta.
Vaikka välit kavereihini olivat todella jäissä riitojen takia, sain lopulta selvitettyä ne ja näemme satunnaisesti koulun jälkeen, taikka viikonloppuisin.
Knummelta alkoi uusi elämä, aluksi juna matka kouluun tuntui aivan mahdottomalta, mutta lopulta siitä muuttuikin täysin siedettävää.
Vaikka sainkin itselleni ja Leidille oman huoneen, niin sain huomata etteivät koiran oireet hellittäneet. stressi jatkui ja lopulta jouduin antamaan koiran takaisin siskolleni.
Lopulta menettäen tuon mustan enkelini kokonaan, sillä Leidi ja sen Emä Assi katosivat 17.6, useat näköhavainnot ovat olleet muita koiria, näistä kahdesta ei ole tullut havaintoa edes seuraavana päivänä.
Vieläkin on vaikea käsittää kuinka kaksi koiraa voi kadota jäjettömiin, tiedottomuus on pahin asia.
Toivottavasti tytöt eivät ole joutuneet "väärien" ihmisten käsiin...
Kesäloman lähestyessä aloin miettimään omaa ensimäistä koiraa, kävin koirarotuja läpi, lopulta päätyen Kisben myynti ilmoitukseen. Tosin ensiksi sivuutin koko asian ja jatkoin rotukoirien hakemista.
Lopulta kohtalo puuttui peliin ja soitin Kisben myyjälle, pentu kotiutuikin sopivasti kesäloman ensimäisellä viikolla.
Aluksi kärsin puppy bluesista, mietin olinko tehnyt elämäni virheen kun olin antanut tuon termiitin kävellä elämääni. Lopulta rakkaus löytyikin sieltä jostain.
Usein mietin mitä elämäni olisi ilman tuota ketun poikaa, pian sain huomata kyynelten valuvan edes ajatuksesta,
Kisbe oli loistava parsimaan jäätyneen kaveri suhteen kokoon, tai siis olin ollut Jonnan kanssa välirikossa yli vuoden, ennen kuin edes pystyin pennun avulla puhumaan hänelle.
Ensimäinen tapaaminen koirien kesken sulatti jään ja vihdoin näimme Jonnan kanssa ilman mitään riitoja taikka solvauksia.
Tuntuu kuin olisimme vuodessa kasvaneet tarpeeksi tajutaksemme, että turha riitely veisi vain voimia ja aiheuttaisi ikuisia railoja välillemme.
Nori oli oiva esimerkki välirikostamme, en meinaan poikaa ollut nähnyt ollenkaan sen pentu aikana, taikka teini vuosina. Kisben kanssa näin koiran ensimmäistä kertaa kunnolla.
Kesä pyöri koirien kanssa, viimeisellä viikolla käytiin kesätöissä ja lopulta alkoi jälleen koulun käynnin ihmeellinen maailma.
Kisbestä oli tullut tärkein asia elämässäni, se auttoi vaikeina aikoina ylös ja piristi aina omalla olemuksellaan koko huoneen. Se saattoi olla hieman tyhmä, mutta silti älyttömän rakas.
pennun avulla tutustuin Jenin, Lumon ja Kinan omistajaan siljaan, kuten myös Vallan ja Volkin omistajaan Sysiin. Pelto lenkeistä tuli tapa, näimme pariinkin otteeseen koiria ulkoiluttaessa.
Nämä ovat myös ihmiset kenen hoitoon uskalsin hyvillä mielin Kisben jättää, tiesin että heillä riittäisi huumoria, kuten myös kuria pikku pentuni päähänpistoissa.
Pian sain huomata, ettei pieni pentuni olikin jo puolivuotias teini. Vaikkei se koskaan kadottanutkaan huomaavaisuuttaan, niin kyllä se välillä jaksoi hermoja koetella.
Sain työssäoppimis paikan Somerolta, tiesin Kisben pitävän 3kuukauden maalais elämästä, odotin jo jännityksellä knummelle takaisin menoa.
Olin jo nähnyt päässäni Vallan, Volkin, Jenin, ja Kinan innostuksen kun palaisin takaisin kaupunkiin, nuoren teinin kanssa.
Kävin Jonnan kanssa harjoittelemassa agilityä, josta sain myös innostusta katsoa tulevia alkeiskursseja, mielessäni ei käynyt tuleva...
En edes ajatellut poistuvani työssäoppimisesta ilman Kisbeä.
Ensin alkoi ontuminen, sitten vaikeus nousta ylös, sekä kävellä rappusia.
Laitoin kaiken jumin piikkiin, sillä olihan Kisbe päässyt todella paljon juoksemaan vapaana pellolla ja leikkimään siskon koiran kanssa.
Lopulta oireilu kävi niin pahaksi, että halusin käydä varmistamassa pentuni lonkat ja selän, että olisin saanut turhat huolet pois päivä järjestyksestä.
Kuvauksia edeltävänä yönä oli rukoillut kaksoisiskoni edesmenneeltä Riskiltä, ettei antaisi Kisbellä olla mitään vakavaa, että saisin pitää pienen pentuni vielä täällä luonani.
En edes tiedä miksi pelkäsin noin paljon huonoja uutisia, näin jälkikäteen luulen aistineeni, ettei Kisbe ollut täysin kunnossa.
Eläinlääkäri oli samana viikonloppuna, kun kaverini oli tullut käymään. Hän lupasi heittää meidän eläinlääkäriin. Koko matkan ajattelin Riskiä.
Kun meidät kutsuttiin sisään ja Kisbe nukutettiin kuvauksia varten, ajatuksissani kävi se, kuinka pentuni ei enään heräisikään...
En tule ikinä unohtamaan eläinlääkärin ilmettä, vaikkei hän suoraa sitä sanonutkaan, mutta se että Kisbestä olisi tullut nivelrikko leikkauksenkin jälkeen, en vain näe järkeä lähtemään leikkaamaan koiraa jossa ennustus ei ole hyvä.
Itkin poikaa herättäessä, automatka meni hiljaisuuden vallitessa. En tiennyt mitä sanoa kaverilleni. En edes tiennyt miten selittäisin asian kotona. Olin niin vihainen ja järkyttynyt.
Sydämeni oli särkynyt.
6.10 päästin Kisben kivuistaan, suunnitelmissa ollutta viimeistä viikkoa ei tullut, pojan oireiden voimistuessa. Kannoin pentuni rapput ylös, se ei välttämättä päässyt kunnolla itse nousemaan ja se huuto kun toinen koira hipaisikin....
Ei se ollut koiran, saati pennun elämää.
Kaksoisiskoni matkusti kannuksesta asti olemaan tukenani ja auttamaan pienen Kisben hautaamisessa.
Välillä yritän kuvitella minkälainen Kisbe olisi tänä päivänä, mutta muistot ovat haaleita ja tekevät kipeää. En koskaan tule tottumaan ajatukseen etten näkisi pentuani enää koskaan...
Käsitän ja tiedostan ettei se tule enää palaamaan, mutta Kisben kanssa vietetty 6kk oli elämäni hienointa aikaa, sen aikana opin mitä oli lojaali ystävyys, mikä oli vilpitön rakkaus..
Pian Kisben lopetuksen jälkeen, viestittelin Crystalin kasvattajan kanssa, hänen ymmärryksensä ja tukensa oli suurin asia joka auttoi minua eteenpäin.
Hän jopa antoi mietintä aikaa, silti pitäen yhtä pentua varattuna minulle, vaikken edes varausmaksua ollut siitä maksanut.
Ajatukseni olivat hakoteillä, enkä tiennyt olisinko valmis ottamaan uutta pentua niinkin pian. Eniten epäilyksiäni sai nousemaan, se että pentu tulisi arjen keskelle. Olihan Kisbe ollut loma pentu.
Ennen kuin huomasinkaan, olin kaverini kanssa matkalla Vantaalle hakemaan pentua kotiin, vieläkin on arvoitus miten parkki pentu nousi valinnassa ykköseksi, en meinaan edes tykännyt sen värisistä, silti Kero voitti ottelun vaalean pennun rinnalla.
Enkä ole päätöstäni katunut, vaikka välillä onkin ollut hankalaa, niin silti Kero on ollut juuri minulle tarkoitettu koira. Vaikkei se muistuta Kisbeä lainkaan, niin sen vain kuului tulla luokseni.
Tiivistettynä tänä vuonna on tullut niin paljon paskaa niskaan, mutta silti tässä vielä seistään. Koskaan ei pidä luovuttaa, aina löytyy syy jatkaa eteenpäin.
Vaikka muut epäilisivät kykyjäsi, älä ala itse niitä epäilemään, lopulta sinä itse päätät elämäsi suunnan. Päätät jäätkö makaamaan vai jatkatko matkaa, virheistä oppien.
Ainoa toive ensivuoteen olisi, ettei meiltä riistettäisi rakkaimpia liian aikaisin, että kerrankin aurinko paistaisi tähän risukasaankin ja auttaisi jatkamaan.
Vähitellen välini kämppiksiini rakoilivat, riitaa tuli pienimmästäkin aiheesta. Joskus jouduin kävelemään yli tunnin lenkin rauhoittuakseni, jota teen vieläkin.
Aina jos jokin asia jää vaivaamaan, lähden kävelylle koiran kanssa, niin kauaksi aikaa kunnes saan taas ajatukseni kasaan.
Lopulta aloin etsimään siskoni kanssa yhteistä asuntoa, joka lopulta löytyi kirkkonummelta, puistolassa olin jaksanut asua noin 4kuukautta.
Vaikka välit kavereihini olivat todella jäissä riitojen takia, sain lopulta selvitettyä ne ja näemme satunnaisesti koulun jälkeen, taikka viikonloppuisin. Knummelta alkoi uusi elämä, aluksi juna matka kouluun tuntui aivan mahdottomalta, mutta lopulta siitä muuttuikin täysin siedettävää.
Vaikka sainkin itselleni ja Leidille oman huoneen, niin sain huomata etteivät koiran oireet hellittäneet. stressi jatkui ja lopulta jouduin antamaan koiran takaisin siskolleni.
Lopulta menettäen tuon mustan enkelini kokonaan, sillä Leidi ja sen Emä Assi katosivat 17.6, useat näköhavainnot ovat olleet muita koiria, näistä kahdesta ei ole tullut havaintoa edes seuraavana päivänä.
Vieläkin on vaikea käsittää kuinka kaksi koiraa voi kadota jäjettömiin, tiedottomuus on pahin asia.
Toivottavasti tytöt eivät ole joutuneet "väärien" ihmisten käsiin...
Kesäloman lähestyessä aloin miettimään omaa ensimäistä koiraa, kävin koirarotuja läpi, lopulta päätyen Kisben myynti ilmoitukseen. Tosin ensiksi sivuutin koko asian ja jatkoin rotukoirien hakemista.
Lopulta kohtalo puuttui peliin ja soitin Kisben myyjälle, pentu kotiutuikin sopivasti kesäloman ensimäisellä viikolla.
Aluksi kärsin puppy bluesista, mietin olinko tehnyt elämäni virheen kun olin antanut tuon termiitin kävellä elämääni. Lopulta rakkaus löytyikin sieltä jostain.
Usein mietin mitä elämäni olisi ilman tuota ketun poikaa, pian sain huomata kyynelten valuvan edes ajatuksesta,
Kisbe oli loistava parsimaan jäätyneen kaveri suhteen kokoon, tai siis olin ollut Jonnan kanssa välirikossa yli vuoden, ennen kuin edes pystyin pennun avulla puhumaan hänelle.
Ensimäinen tapaaminen koirien kesken sulatti jään ja vihdoin näimme Jonnan kanssa ilman mitään riitoja taikka solvauksia.
Tuntuu kuin olisimme vuodessa kasvaneet tarpeeksi tajutaksemme, että turha riitely veisi vain voimia ja aiheuttaisi ikuisia railoja välillemme.
Nori oli oiva esimerkki välirikostamme, en meinaan poikaa ollut nähnyt ollenkaan sen pentu aikana, taikka teini vuosina. Kisben kanssa näin koiran ensimmäistä kertaa kunnolla. Kesä pyöri koirien kanssa, viimeisellä viikolla käytiin kesätöissä ja lopulta alkoi jälleen koulun käynnin ihmeellinen maailma.
Kisbestä oli tullut tärkein asia elämässäni, se auttoi vaikeina aikoina ylös ja piristi aina omalla olemuksellaan koko huoneen. Se saattoi olla hieman tyhmä, mutta silti älyttömän rakas.
pennun avulla tutustuin Jenin, Lumon ja Kinan omistajaan siljaan, kuten myös Vallan ja Volkin omistajaan Sysiin. Pelto lenkeistä tuli tapa, näimme pariinkin otteeseen koiria ulkoiluttaessa.
Nämä ovat myös ihmiset kenen hoitoon uskalsin hyvillä mielin Kisben jättää, tiesin että heillä riittäisi huumoria, kuten myös kuria pikku pentuni päähänpistoissa.
Pian sain huomata, ettei pieni pentuni olikin jo puolivuotias teini. Vaikkei se koskaan kadottanutkaan huomaavaisuuttaan, niin kyllä se välillä jaksoi hermoja koetella.
Sain työssäoppimis paikan Somerolta, tiesin Kisben pitävän 3kuukauden maalais elämästä, odotin jo jännityksellä knummelle takaisin menoa.
Olin jo nähnyt päässäni Vallan, Volkin, Jenin, ja Kinan innostuksen kun palaisin takaisin kaupunkiin, nuoren teinin kanssa.
Kävin Jonnan kanssa harjoittelemassa agilityä, josta sain myös innostusta katsoa tulevia alkeiskursseja, mielessäni ei käynyt tuleva...
En edes ajatellut poistuvani työssäoppimisesta ilman Kisbeä.
Ensin alkoi ontuminen, sitten vaikeus nousta ylös, sekä kävellä rappusia.
Laitoin kaiken jumin piikkiin, sillä olihan Kisbe päässyt todella paljon juoksemaan vapaana pellolla ja leikkimään siskon koiran kanssa.
Lopulta oireilu kävi niin pahaksi, että halusin käydä varmistamassa pentuni lonkat ja selän, että olisin saanut turhat huolet pois päivä järjestyksestä.
Kuvauksia edeltävänä yönä oli rukoillut kaksoisiskoni edesmenneeltä Riskiltä, ettei antaisi Kisbellä olla mitään vakavaa, että saisin pitää pienen pentuni vielä täällä luonani.
En edes tiedä miksi pelkäsin noin paljon huonoja uutisia, näin jälkikäteen luulen aistineeni, ettei Kisbe ollut täysin kunnossa.
Eläinlääkäri oli samana viikonloppuna, kun kaverini oli tullut käymään. Hän lupasi heittää meidän eläinlääkäriin. Koko matkan ajattelin Riskiä.
Kun meidät kutsuttiin sisään ja Kisbe nukutettiin kuvauksia varten, ajatuksissani kävi se, kuinka pentuni ei enään heräisikään...
En tule ikinä unohtamaan eläinlääkärin ilmettä, vaikkei hän suoraa sitä sanonutkaan, mutta se että Kisbestä olisi tullut nivelrikko leikkauksenkin jälkeen, en vain näe järkeä lähtemään leikkaamaan koiraa jossa ennustus ei ole hyvä.
Itkin poikaa herättäessä, automatka meni hiljaisuuden vallitessa. En tiennyt mitä sanoa kaverilleni. En edes tiennyt miten selittäisin asian kotona. Olin niin vihainen ja järkyttynyt.
Sydämeni oli särkynyt.
6.10 päästin Kisben kivuistaan, suunnitelmissa ollutta viimeistä viikkoa ei tullut, pojan oireiden voimistuessa. Kannoin pentuni rapput ylös, se ei välttämättä päässyt kunnolla itse nousemaan ja se huuto kun toinen koira hipaisikin....
Ei se ollut koiran, saati pennun elämää.
Kaksoisiskoni matkusti kannuksesta asti olemaan tukenani ja auttamaan pienen Kisben hautaamisessa.
Välillä yritän kuvitella minkälainen Kisbe olisi tänä päivänä, mutta muistot ovat haaleita ja tekevät kipeää. En koskaan tule tottumaan ajatukseen etten näkisi pentuani enää koskaan...
Käsitän ja tiedostan ettei se tule enää palaamaan, mutta Kisben kanssa vietetty 6kk oli elämäni hienointa aikaa, sen aikana opin mitä oli lojaali ystävyys, mikä oli vilpitön rakkaus..
Pian Kisben lopetuksen jälkeen, viestittelin Crystalin kasvattajan kanssa, hänen ymmärryksensä ja tukensa oli suurin asia joka auttoi minua eteenpäin.
Hän jopa antoi mietintä aikaa, silti pitäen yhtä pentua varattuna minulle, vaikken edes varausmaksua ollut siitä maksanut.
Ajatukseni olivat hakoteillä, enkä tiennyt olisinko valmis ottamaan uutta pentua niinkin pian. Eniten epäilyksiäni sai nousemaan, se että pentu tulisi arjen keskelle. Olihan Kisbe ollut loma pentu.
Ennen kuin huomasinkaan, olin kaverini kanssa matkalla Vantaalle hakemaan pentua kotiin, vieläkin on arvoitus miten parkki pentu nousi valinnassa ykköseksi, en meinaan edes tykännyt sen värisistä, silti Kero voitti ottelun vaalean pennun rinnalla.
Enkä ole päätöstäni katunut, vaikka välillä onkin ollut hankalaa, niin silti Kero on ollut juuri minulle tarkoitettu koira. Vaikkei se muistuta Kisbeä lainkaan, niin sen vain kuului tulla luokseni.
Tiivistettynä tänä vuonna on tullut niin paljon paskaa niskaan, mutta silti tässä vielä seistään. Koskaan ei pidä luovuttaa, aina löytyy syy jatkaa eteenpäin.
Vaikka muut epäilisivät kykyjäsi, älä ala itse niitä epäilemään, lopulta sinä itse päätät elämäsi suunnan. Päätät jäätkö makaamaan vai jatkatko matkaa, virheistä oppien.
Ainoa toive ensivuoteen olisi, ettei meiltä riistettäisi rakkaimpia liian aikaisin, että kerrankin aurinko paistaisi tähän risukasaankin ja auttaisi jatkamaan.
