Is this real..... Life?

Vihdoin on aika! 

Hyvät seuraajani ja tulevat lukijani, jälleen olemme keskellä ihmettä.

Ei hätää, ei ole syytä paniikiin. 

Vaan ottakaa tukeva ote vierustoveristanne, sillä nyt paljastellaan outouksia, blogin kirjoittajan pään sisältä!

Nyt on aika puhua fandomeista ja niiden vaikutuksista elämääni. Ei en ole hullu, tai no ehkä tähän tarvitaan ripaus sitä sekopäisyyttä, mutta ainakin se on elämisen arvoista. 

Jo ennen eläin hulluutta, tai piirtämistä, ylipäättään mitään oleellista nyt kuuluvaan elämääni, omistin yhden oleellisen piirteen. 

Eläydyin lukemaani. 

Sarjojen henkilö hahmot koskettivat sydäntäni, saatoin vain heittäytyä tarinaan niin hyvin mukaan, että pian huomasin joko nauravani tai itkeväni, jonkun hahmon puolesta. 

Kuin kaikki olisi tapahtunut juuri samalla hetkellä edessäni.

Silloin en vielä tiennyt mistä näistä oireista oli kyse. 

Noina kultaisina teinivuosina luin paljon, en ollut kiinnostunut juhlimisesta, eikä näin ollen kaveri porukkaani lukeutunut niitä himo ryyppääjiä. 

 Mielummin jäin iltaisin hyvän kirjan ääreen, kuin lähteä kaupungille kävelemään. 

Saatoin piirtää, taikka kirjoittaa silloisen pinnalla olevan sarjan hahmoista enemmän kuin laki olisi sallinut.

Joskus ne fictionaaliset hahmot olivat kuin suojaava perhe, joka tuntui pitävän kaiken pahan, muurien ulkopuolella. 

Sarjat tulivat ja menivät kuin aaltoina, jotkut kuolivat innostuksen loputtua pois, mutta jotkut heräsivät vuosienkin jälkeen jälleen eloon, kuin tuhkasta uudelleen syntyvä Feenix.

Yksi ensimäisistä kirjoista, jotka veivät mukanaan oli Harry Potter.
Ties kuinka monet fanficit kirjoitin, taikka kuinka monet unet sisälsivät tuota maagista taikamaailmaa.
Tänäkin päivänä voin sanoa, kyseisen sarjan olevan vähintäänkin mestari teos.

En vieläkään tiedä miten J.K siihen pystyi, mutta hän antoi lapsuuteeni ripauksen enemmän taikaa, sekä hieman laajemman mielikuvituksen.

Mieleni ja kynän välillä ei koskaan ollut kehitettyä yhteyttä, se oli enemmän luonnollista. Kun inspiraatio otti vallan, mikään ei estänyt sanojen ilmestymistä paperille.

Joskus koulussa sai purra hammasta, kun idea tuntui niin loistavalta, muttei voinut heti sitä rustata johonkin ylös, taikka kuinka monet tunnit tuhlasin vihkojen reunoihin raapustaen jotain mitättömän pientä ideaa, jota yritti kaikin voimin herättää eloon.

Aivan, mitäköhän normaalien ihmisten aivoituksissa tällä hetkellä saatta tapahtua.

Mutta oikeasti asia, on simpelisti näin: 

Kuten jokaisessa elämässä, niin myös fandomeissa on hahmoja, jotka on selvästi tarkoitettu yhteen, mutta fanien suureksi iloksi näin ei koskaan tapahdu, tai erittäin harvoissa ja harvinaisissa tapauksissa saattaa tulla se pieni, mutta suotava poikkeus.

Näitä kutsutaan shipeiksi, jotka ovat pieniä, mutta tärkeitä parituksia maailmassasi. 

Sitten on se pääpomo Otp, joka saa elämäsi tuntumaan yllättävän paljon paremmalta, kuin myös huonomalta. 

Otp, on paritus joka suorastaan tuhoaa normaalin elämän ympäriltäsi. 

Haluat kyseisen parin niin pahasti yhteen, että ajatus saattaa jopa ahdistaa mieltäsi hieman, myönnän itsellänikin olevan näitä muutama, jos ei useampikin.

Ainakin itselleni paritukset tuovat elämään niin paljon enemmän sisältöä, toki on niitä jotka perustavat koko elämänsä fandomille ja parituksille, mutta niin kuin koulukaverini sanoivat, niin he eivät uskoisi, minussa olevan tätä hulluutta. 

En koskaan juttele sarjoista muuta kuin ihmisille, joita tiedän asian kiinnostavan, osaan lokeroida asiat ja ottaa ne esiin kun on sen aika.

Tiedän milloin on oikea aika puhua vain elämän oudoista kuvioista, taikka arki päiväisistä asioista. 

Tosin kuka on luokittelemaan mikä tässä maailmassa on outoa ja mikä ei, ketä elää normaalia elämää ja kuka on mukamas vähän sekaisin. 

Sitten pääsemme tunne pyörremyrskyn sisään. 

Kun äidin isä oli vuosia sitten käymässä, hän näki kuinka huusin ja itkin tietokoneen edessä, hölmistyneenä hän kysyi äidiltäni, onko minulla kaikki hyvin.

Vastaus on jäänyt mieleeni, vielä näiden vuosien jälkeenkin:

"Aina kun Laura katsoo taikka lukee jotain, niin hän saattaa huutaa, itkeä, taikka nauraa, mutta ainakin se tulee suoraan sydämestä."

Tottahan tuo on, näitä tunteita kuvailleen Feels:inä, karkeana suomennoksena, tämä tarkottaisi tunnetta, tai paremmin kuvailtuna, tunne vyöryä.

Kun katson jotain sarjaa josta todella pidän, niin hahmojen tunteet, ovat kuin omia tunteitani, jos sarjassa tapahtuu jotain kamalaa ahdistun ja tuntuu kuin sydämeni revittäisiin rinnastani paljain käsin. 

Pahimmissa tapauksissa haluaisin vain käpertyä sohvan nurkkaan, monien lukemattomien kyynelten vyöryessä silmistäni.

Tosin jos sarjassa tapahtuu jotain iloista, niin naurun pyrskähdykset karkaavat huulilta ja joskus silmä kulmat kostuvat, silkasta onnellisuuden tunteesta.

Tässäkin pahimmassa tapauksessa, saattaa kiljua tyynyyn ja suorastaan hyppiä ympäri huonetta. 

Yleensä nämä pahimmat reaktiot tulevat kun jotain odottamatonta, tai juuri se odotettu asia tapahtuu. 

Saatan olla sekopää, hullu, täysin erimaailmasta, mutta ainakin elämässäni on paljon aisteja kutkuttavia asioita. 

Kyllä, jotkut saattavat tietokonetta sulkiessa miettiä: " Mikä friikki," mutta loppujen lopuksi jokaisella on joku pakkomielle elämässään, joka näkyy enemmän, tai vähemmän muille. 

Suosittelen vielä vilkaisemaan tämän Fandom videon, se tiivistää hyvin koko perus idean ja tunnelman.