Mitä jos...

Elämällä on aina kaksi puolta, se on kuin peili joka heijastaa valoa, mutta myös pimeyttä itseensä.

Tästä se lähtikin, mielenkiintoinen ajatus, entä jos minulle ei koskaan olisi ollut koiria, minkälainen elämäni olisi juuri nyt.

Olen 18vuotias, juuri muuttanut ensimäiseen omaan kämppääni, siskoni kanssa.

Selailen netistä koiranpentuja, näen ilmoituksen sekarotuisista, ihanan pörröisistä pennuista, mutta ohitankin sen, silmäänikään räpäyttämättä.

En kokisi pärjääväni koiran kanssa, varsinkaan kun kouluni oli kesken, sekä elämässäni oli liikaa hirmu myrskyjä, jotka tuhoisivat kaiken elävän edestään.

Sulkisin tietokoneeni läpän, huokaisin syvään ja menisin nukkumaan, tai ainakin yrittäisin sitä, kuitenkaan onnistumatta. 
Liian monet muistot piinasivat mieltäni, vielä kuukausienkin jälkeen varjot pyörivät ympärilläni, luoden turvattoman ympäristön.

Heräisinkö aamulla väsymykseen, vai olisinko vieläkin hereillä.
Lähtisinkö kouluun vai jäisinkö neljän seinän sisälle loppu päiväksi.
Kävisinkö kaupassa, vai ehkä huomenna, tai seuraavana päivänä...

Uskoisin, että kävisin koulua, mutta en varmaan kovin hyvin, mielialani heittelisi syvästä helvetistä, loputtomaan nauruun.

Eristäytyisin pikku hiljaa sosiaalisista tilanteista, jättäisin rakkaan harrastukseni cosplayn taka-alalle, lopulta unohtaen sen kokonaan...

Välit vanhempiini pysyisivät, mutteivat mitenkään rikastuisi, kertoisin samat valheet uudestaan ja kerran vielä kiellon päälle.
Olisin poissaoleva, katoaisin omiin ajatuksiini, en haluaisi käydä ulkona.
Tuijottaisin mielummin tunteja tietokoneeni ruutua, miettien missä meni vikaan.

Seuraisin vieressä kun siskoni ja tämän kaveri hengaisivat, kävisivät erinlaisissa paikoissa ja tapahtumissa.

Purisin hammasta kotona, haluaisin sopia välini vanhaan ystävääni, mutta en tietäisi miten, sekä pelkäisin ettei meillä olisi mitään yhteistä.
Joten antaisin ajatuksen hitaasti, sekä kivuliaasti kuihtua pois.

Pian huomaisin ettei ympärilläni olisi kuin tyhjyyttä, olin kuin kaikuna huoneessa, en pääsisi karkuun omia ajatuksiani.

Olisin yksin...

Pikku hiljaa kaikki menettäisivät merkityksensä, koulu, kaverit, perhe, lopulta en edes tietäisi mitä eläminen olisi.

Tarttuisin elämäni lankaan, katsoisin sitä säälien, koskettaisin tärisevin sormin.
Askeleeni haparoisivat, mieleni olisi tyhjä, lopulta veitsi leikkaisi kaiken poikki, jäljelle ei jäisi mitään, kuin pelkkää pimeyttä.

Tätä kirjoittaessani tunnen tekstin painon, se tuntuu niin todelta, tuo voisin olla minä, jos en olisi koskettanut pennun pehmeää turkkia.

Monet sanovat, ettei elämää saisi elää muiden tähden, mutta pakko myöntää, miksi me täällä sinnitellään muutenkaan.

Yksin se olisi kovin ankeaa, elämä on niin kovaa, että jokaisella tulee naarmuja sydämeen, joillekkin vähän syvempiä kuin toiselle.
Arpia kumminkin on jokaisella, mutta myös jokin syy olla aukaisematta niitä ja vuotamasta kuiviin.

Ei ole häpeä olla pimeydessä, auringonkukatkin kasvavat laatikossa.
Niistä ei välttämättä tule niin kauniita, sekä isoja kuin auringon säteillä kylpiessään, mutta sekin on elämää ja kun kyse on siitä, niin sekin on tärkeää.

Jokainen ansaitsee tilaisuuden loistaa, se ei välttämättä tule itsestään, joskus siihen tarvitaan apua.
Oli se sitten ihminen, kirja, sarja, biisi, runo, tarina...
Taikka eläin, sitä ei pidä tuomita, kumminkin se mitättömältä tuntuva asia, voi olla toiselle tärkein asia maailmassa. 

Kuitenkin muistetaan että jokaisella on yksi elämä, se ei ikinä ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan omalla tavallaan seikkailu, josta mutkan takaa voi löytyä valoa.