Kaikkea elämästä

Vihdoinkin! Aikaa kirjoittaa. Tässä tuli hetkeksi rauhaa, pentu nukkuu tyytyväisenä yläkerrassa, tai itseasiassa koko talo on mennyt hiljaiseksi. Vanhempani lähtivät keskenään reissuun, tosin turhan lyhyeksi aikaa, koska palaavat jo huomenna. 



Oli niin mukavaa palata töistä, melkein tyhjään kämppään. Tässäkin istuessa, tulee mieleen se Kirkkonummen rauhallisuus, vaikka vuokra-asuminen on kallista, niin silti se on kaikki sen arvoista. Olen sosiaalinen ihminen, viihdyn muiden seurassa, mutta silti kaipaan aina sitä omaa rauhaa. Päädyin lopulta lopputulokseen, että olen sosiaalinen erakko! Ehkä sen takia tulen niin hyvin juttuun eläinten kanssa. 

Niistä puheen ollen, on tovi, jos toinenkin vierähtänyt tohon pentuun tutustuessa. Yhtenä päivänä haluaisin palauttaa sen, kun taas toisena pallottelen sitä maassa, kun mammanpoika on niin hassu. Että ihmisten aivot osaavat olla monimutkaisia!
Olen vahvasti sitä mieltä, että tuo pentu oli tarkoitettu tulemaan mulle, joku suurempi voima sai mut juttelemaan sen kasvattajalle vuosi sitten ja pitämään aktiivisesti yhteyttä, senkin jälkeen, kun hankin Kisben. Meidät oli tarkoitettu yhteen, alusta asti.

Vaikken usko jumalaan, niin voin sanoa että uskon siihen että jokin suurempi voima on aina jotenkin pelissä, kaikessa mitä tapahtuu meidän ympärillä. Voisin sanoa, että uskon loogisuuteen suurimman osasta ajasta. Kaikkea tulee mietittyä loogiselta kannalta, vaikken sitä usein näytäkkään. Ehkä siksi tarjoilija tutkinto vaihtui vaatetuspuolen saloihin. 

Mutta jatketaan Kerosta, mitä me sitten oikein ollaan duunattu näinä viikkoina, vaikka tuntuu ettei oikein olla tehty oikein mitään. Täällä osataan istua ja melkein odottaa, aika ei ole riittänyt joka päivä koulutukseen, mutten suinkaan kokonaan ole jättänyt sitä pois, yleensä ruokakupilla hiotaan noita molempia.

Myös yritin opettaa tuota antamaan tassua, tuloksetta. Ei vaan tuu mieleen, miten sen muka sitten opetin sen Kisbelle, joka oppi sen päivästä. Kaksi viikkoa ollaan sahattu, jokunen päivä, tuon maagisen "tassu" opin kanssa, ilman tuloksia. 
Lopulta päätin, että annetaan hetkeksi olla ja tehdään jotain muuta. 

Joten päädyin opettaa Keroa nousemaan kahdelle jalalle "tansimaan." Joka on ruvennut sujumaan yllättävän hyvin. Luokse tuloa hiotaan päivittäin, vielä on vaikeaa muistaa ottaa sitä kinkkua lenkeille mukaan, mutta pikku hiljaa hyvää tulee.

Koulutus tilanteessa käytän hanskoja käsieni suojana, en halua rikkoa tuon kinkku intoa, varsinkin kun se on muutenkin niin kranttu kaiken maailman ruuan suhteen. 
Joten miksi sitten kieltämään, jos toisella on selvästi moottori kinkkua kohtaan ja se oikeasti haluaa tehdä sen eteen töitä. 
Toki tulevaisuudessa tulen opettamaan pennun ottamaan ruokaa nätisti kädestä, mutta nyt se saa iskeä hampaansa niin kovaa kuin haluaa kinkkuun, olkoon näppini välissä vai ei. 

Myös ruoka on alkanut pikkuhiljaa uppoamaan paremmin, tosin se varmasti johtuu siitä, että vaihdoin 3krt ruokailun, vain 2krt:aan. Jotenkin kummasti se ruoka menee nyt paremmin alas, kuin ennen. Tosin päivinä jona ollaan treenattu, niin saattaa vain närppiä iltaruokaansa, mutta voiton puolella ollaan. Ainakin omasta mielestäni. 

Vielä pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja viedä tota oikeasti hihnalenkeille. Täällä maalla tulee vaan niin helposti sorruttua tohon vapaana ulkoiluun. Oon vain pari hassua hihna lenkkiä tehnyt, muut on mennyt vapaana pihassa, joskus lähdetään pellolle juoksentelemaan, mutta vielä kokonsa puolesta Kero jää niin helposti isompiensa alle. 

Rohkeutta sille on tullut tosi paljon lisää, nyt se uskaltautuu jo leikkimäänkin muiden koirien kanssa, sain todistaa kuinka se oikein vaati kaverin pentua leikkimään kanssaan ja haki sitä painimaan. 
Olin ihan puulla päällä lyöty, koska olihan toi siihen päivään asti vain katsonut isompien leikkiä sivusta. 
Ajokortti olis niin kiva, että pääsis paljon helpommin miittailemaan toisia koiria, nyt pitää vain uskaliaasti kysellä et voiko joku heittää, tai onko jollain kiinnostusta tulla tänne maalle juoksuttaa koiriaan. 

Onneksi kaveripiirissä on niin paljon koiraihmisiä, ettei kysyminen ole vaikeaa. Joskus matka saattaa olla este, mutta onneksi Nuutti ja Nori ovat suhteellisen lähellä ja Nitro tottakai. Ettei ihan vaille koirakontakteja jäädä. Kirkkonummelle pääsyä odotellessa, sit on aina iltaisin puisotoilu seuraa ja päivisin saattaa päästä pellolle hyvässä seurassa. 

Vielä pitää jaksaa pusertaa työssäoppimisen loppuun ja sitten vihdoin pääsee kotiin.

  (Valokuvaus on taas astunut voimaan, oman kuvani eivät ole vielä saaneet vesileimaa, mutta kaksi ensimäistä, sekä viimeinen kuva ovat minun ottamia ja muokkaamia. Toivottavasti tykkäätte!)