Totuus mun silmin

miten meillä on mennyt. Kaikki pyörii tottakai pennun ja töiden ympärillä, jos omaa aikaa mielii, niin se sitten järjestetään töissä. 

Iltapäivällä kaikki aika menee pennun ulkoiluun, ruokintaan ja joskus käydään isää auttamassa navetassa ja sitten jo pitää mennä nukkumaan, sitten vaan aloittamaan kaikki alusta! 

Ainakaan ei tule tylsiä hetkiä, vaikka välillä aika tuntuu loppuvan kesken.

Tossa hetki sitten naureskelin: " Mikä on loma- ja arki pennun ero?" " Se, että Kero osaa vain istua." 

Tottahan tuo on joka sana, lomalla sitä ehtii kouluttamaan pennulle paljon enemmän, nyt tuntuu ettei aika riitä, ei millään. Vaikka jatkuvasti treenataankin luoksetuloa ja kupilla odottamista.

Nyt tuntuu paremmalta, mutta samalla miettii etten olis niin huonossa tilanteessa rahallisesti, jos Kisbe olis vielä Hengissä. Jälkeen jäi katkeruutta, kyyneliä ja velkaa, sekä laskuja. Siihen kun yhdistää tuon mun pienen sydämen korjaajan... Noh lopputuloksenhan arvaa varmasti moni. 

Vuokra, työssäoppimis matkat, ruoka, laskut ja siihen vielä päälle velat. Ei sitä stressin määrään, tänään sitä ensimäistä kertaa tajusi kuinka paskaa on olla aikuinen. Tiedän että tällä hetkellä näen vain sen paperin likaisen puolen, tiedän että tää tilanne helpottaa, todennäköisesti jo parissa kuukaudessa, mutta nyt se tuntuu vain niin hirveän suurelta palalta niellä. (Joskus jopa mahdottomalta.)

Onneksi tässä on myös positiivisia asioita, nimittäin oon suorittanut työssäoppimistani kunnialla loppuun, vielä pitäisi 6½ viikkoa enää jaksaa, sitten pääsee jälleen Knummelle, jonne kaipaan enemmän kuin mitään muuta. 

Nukun nykyään ilman lääkkeitä, uni rytmi on parantunut huomattavasti ja huomaan nukkuvani melkein koko yön, ilman heräämisiä. Kai pentuarjesta on jotain hyötyä, vaikkei sitä aina myönnäkkään. 

Kisbe alkaa näkymään päivä päivältä haaleammin, mutta pystyn miettimään sitä pientä hännän huiskutajaa, ilman katkeruutta  ja suurta surua. Aikahan lopulta kultaa muistot, toivon, niin tässäkin tapauksessa käyvän. 

Sekä ollaan koettu hieman edistymistä, meinaan meillähän kävellään vihdoin hihnassa! Kyllä se oli pienoinen ongelma näin aluksi, mutta lopultahan siitäkin suoriuduttiin voittajina. Nähtävästi tällekkin myrskylle löytyy se sateenkaari, mistä pitää kiinni. 

Koskaan ei kuulu luovuttaa. Joskus pitää kaatua, että voi nousta ylös.

Yhtenä iltana kun ahdistuin, tunsin pienen painon kiipeävän päälleni: " Ei hätää, tässä mä oon, kyllä me vielä selvitään."  Jolloin kaikki huolet kaikkosivat, ainakin hetkeksi.