Old/new home

Vihdoinkin on muutto puuhat ohitse! Eli päästiin viime viikolla, Keron kanssa muuttamaan puistolaan. 

Olen asunut kyseisessä paikassa ennenkin, joten lenkkimaasto on tuttua, sekä jotkut koirat, tosin kaikkia ei voi muistaa, onhan edellisestä muutosta jo yli vuosi.

Vietettiin pä'äsiäisloma maalla, käytiin jälleen treffaamassa koiria vanhan kunnon porukan voimin. Nitro tuntui olevan hieman "neljäs pyörä" muiden leikeissä, tosin aika nopeasti hollanninperkele keksi parhaan tavan viihdyttää itseään, nimittäin sai metsän pikku puut hieman kyytiä. 

Nori oli sama vanha itsensä, oikea linssilude, Nuutti on kasvanut roimasti viime näkemästä, vaikka kovin pieni vielä onkin, pakkon myöntää, että saatoin "unohtaakkin" tuon valkoisen olemassa olon hetkeksi.          

  









 En siis tavallaan unohtanut, mutta järkytyin kuinka nopeasti nuo pennut kasvavat, vastahan meillä oli pieni valkoinen siro valkkarin pentu ja yksi pörröinen lappalainen, minne se aika oikein vain katoaa?

Olen myös huomannut, että Keron liikkeisiin on tullut nopeutta/notkeutta, vielä ei voi tarkaavaisuudesta puhua, koska ei vieläkään osaa katsoa eteensä kun juoksee, metsässä vedettiin komeat kompastumiset useaan otteeseen. 

Siltikään pojan vauhti ei hidastustunut! 

Saatiin hyviä vinkkejä siskolta, miten saadaan hihnakäytös kondikseen ja täten ollaan tehty huima parannus siihen, nykyään harvoin lenkeillä palaa hermo, kun pentu painelee edellä, vaan tähän, käsky uppoaa Keroon heti ja se palautuu taas löysälle hihnalle.

Myös toisten koirien ohittaminen on ruvennut sujumaan paremmin, toki se vielä haukkuu toisinaan vastaan tulevia, mutta nyt jo pari kertaa ollaan päästy ohi ilman minkäänlaista ääntä, joka on tullut positiivisena yllätyksenä minulle, en meinaan hirveästi ole tehnyt asian eteen mitään. 

Käytiin myös tuossa pääsiäis sunnuntaina piskipajan koulutuspäivillä, jonne saatiin varattua ilmaispaikka, jännitin koko ajan aivan hirveästi, en ollut nimittäin keksinyt mitä pojalle haluaisin opettaa. 

Koirakot menivät, seurasin koulutusta tarkkaavaisena, vaikka tunsin kuinka oma jännitykseni kasvoi hetki, hetkeltä enemmän. En ole käynyt ryhmäkoulutuksissa sitten Leidin pentu ajan, Dyspraxian takia, en ole edes uskaltanut ilmottautua minnekkään. 

Ohjaajahan melkein unohti meidät kokonaan, meinasin antaa asian vain olla, mutta onneksi kaveri ja siskoni, suorastaan uhkasivat avaamaan suuni, tarvitsinkin pientä lyöntiä takaraivoon, joten kiitos siitä!

Hain Keron autosta, olen erittäin tyytyväinen, ettei Kero liiemmin huomioinut ahdistuneisuuttani, vaan reipaasti käveli vierelläni kentälle. Meidän pyydettiin tekemään perustemppuja, mutta en ole hirveästi treenannut Keron kanssa ulkona, joten toteuttaminen oli hieman hidasta. 

Myös asiaan varmasti vaikutti se, että olin kuin jääkalikka kentällä, olin kuin ohjaaja herkkä koira, mutta otin paineen katsojista, en pystynyt edes komentamaan Keroa kun se meinasi lähteä nuuskimaan kentän laitaa, vaan ohjaaja kävi hakemassa koiran takaisin. 

Sovimme ohjaajan kanssa, että opetettaisiin pennulle peruuttamista, jolloin hän näytti liike sarjan:" Peruutus, askel eteen, koiran palkkaus." Ahdistukseni kiristyi hetki hetkeltä enemmän, mutta jo parin toiston jälkeen Kero ymmärsi idean. 

Sitten piti vaihtaa tyyliä, naksutin oli koko ajan toisessa kädessä, nyt piti sillä palkka kädellä ohjatakkin koiraa, samalla kun astuu eteenpäin, silloin tunsin olevani kuin ansassa oleva eläin. Myönnän, että halusin pois koko tilanteesta. 

Pyysin ohjaajaa moneen kertaa toistamaan liikkeen, jolloin pidätin itkuani, paine katselevista silmistä oli niin suuri, että luulin jääväni loukkuun. Lopulta sanoin ohjaajalle, etten oikeastaan koordinaatio ongelman takia, ole käynyt ryhmä treeneistä, ääneni saattoi myös särkyä hieman. 

Ohjaaja oli ymmärtäväinen, sekä kertoi Keron olevan fiksu pentu, sillä ymmärsi idean parin toiston jälkeen, hän myös totesi, että tämä tekee ihan hyvää minullekkin, jolloin naurun purskahdus pääsi huuliltani. 

Sillä minä vihdoin sain kokea opettajalta positiivista palautetta, jota ei todellakaan ole tapahtunut useampaan vuoteen, minua ei solvattu kyyneleistä, taikka hitaasta toteuttamisesta, vaan ohjattiin kärsivällisesti ja annettiin selkeät ohjeet. 

Lopuksi voin varmaan todetä, että minulla on fiksu koira, mutta joskus helvetin tyhmä omistaja.