tiistai 4. elokuuta 2015

Ruusu vaihtui voikukaksi

Jos joku vielä ihmettelee, niin kyllä tästä on tulossa Seropi/Rotupi keskustelu! Ei mitenkään kilpailevassa näkökulmasta vain omastani. 

Olen kasvanut rotupi perheessä, perheen ensimäinen koira oli Australiankarjakoira, seuraava Labbis. Sisaruksillani on aina ollut Rotukoiria, isosisko hurahti Labbisten helppoon luonteeseen, kun taas kaksoisisko rakastui  paimenten vietikkyyteen.  

Mitä minä sitten? Olen aina halunnut koiraa, mutten koskaan ajatellut omistavani semmoista. Joskus 10vuotiaana tuli itkeskeltyä rescue koirien kuville, muistan vieläkin elävästi kuinka olisin halunnut sekarotuisen Bambi koiran omakseni. jopa kehystin kyseisen koiran kuvan seinälleni. 

Sitten ala-asteella, lähellämme asui vanha mies, laika koirineen, jotka sitten saivat pennut. Eikä silloin ajatellut, kuinka huolimaton omistaja oli. Sillä hän piti juoksuista narttua, uroksen kanssa tarhassa. 

Tosiaan, käytiin sitten kaksoisiskon kanssa useaan otteeseen pentuja hoitamassa ja pallottelemassa. Olimme saaneet omistajalta luvan, mennä asuntoon, jopa hänen poissa ollessaan. 

Silloin tapasin ehkä "elämäni koiran." Ihastuin korviani myöten valkoiseen, ruskea merkkiseen urokseen. Jonka ristin Repeksi. Kiinnyin pentuun kovasti, muistan useat keskustelut vanhempien kanssa, että voisimmeko ottaa Laikan. Vastaus oli tottakai ei. 

Repe ja sen sisarus jäivät miehelle, todennäköisesti ei saanut myytyä kaikkia. Silloinkaan ei leikkautaunut koiria, taikka pitänyt eri häkeissä. 

Repe karkasi useasti, muistan vieläkin kuinka se tuli aina meidän pihalle ja "hymyili" minulle. Vieläkin  tunnen kaipuuta kyseistä urosta kohtaan, en edes tiedä onko se enää elossa. 

Silloin tiesin haluavani oman koiran, jonka sain periaatteessa ylä-asteella, kun vanhempani Labbis kasvateista jäi yksi siskolleni. Koulutin pentua ahkerasti, se oli nopea oppimaan ja tottakai rakastin Leidiä koko sydämestäni. 




Olin ylpeä pennustani, pärjäsimme koirakoulussa, jopa aglityyn harrastamista odotin vuoden. Joka olisi voinut mennä paljon paremmin, jos omistajan koordinaatio kyky olisi ollut parempi. 

Leidi meni lopulta jälleen isosiskolleni takaisin, silloin tajusin ettei kyseinen koira tule koskaan olemaan täysin omani, katkeruus huokui käyttäytymisessäni. 

Olin niin pettynyt silloin, koska olin kouluttanut koiran pennusta asti, vaikkei se ollutkaan omani. Silti rakastin sitä koko sydämestäni. Tosin joskus elämä ei anna sinulle kunnon kortteja. 

Kun lähdin  peruskoulusta, lähdin opiskelemaan Forssan ammattiopistoon, asuin asuntolassa viikot, jossa ei saanut olla lemmikkejä. Siitä alkoi pitkät 2vuotta, vaikken silloin tajunnutkaan kuinka paljon koira antaa, mutta niinhän se myös ottaa.

Tiesin joku päivä hankkivani rotukoiran. Rodut pyörivät päässäni yhä uudelleen ja uudelleen. Oli labbista, Australian Karjakoiraa, Shelttiä, PK Collieta, Suomenlapin koiraa ja ties mitä! Olisin halunnut kaikki koirat maapallolta, vaikka tiesin ettei se ehkä olisi ollut kovin fiksu veto, kukkaroa ajatellen. 

2vuoden jälkeen, muutin Helsinkiin, lähdin kokeilemaan siipiäni Stadin ammattiopiston vaatetuspuolella, asuin tädilläni ensimäiset puolivuotta. Tädilläni on Sheltti, jonka kanssa kävin lenkkeillä ja koirapuistossa. Jossain vaiheessa Leidi tuli jälleen kuvaan. 


Aloin jälleeen haaveilemaan omasta karvakuonosta. Tosin olihan tuo puolivuotta ihanaa aikaa, mutta sitten muutin ensimäiseen omaan kämppääni, soluun.. 

Siitä alkoi alamäki, vaikka elimme Leidin kanssa aktiivista elämää, aina maanantaisin kävimme 10km lenkin, käyden samalla noutaja miitissä. Jossa kävi parhaimmillaan 20 noutajaa. Ongelma ei ollut ruoka, liikunnan puute, aktivointi, vaan solu asunto. 

Leidi stressaantui erinlaisesta elämäntyylistä, karva alkoi pudota, koira sulkeutui kuoreensa, se vietti enemmän aikaa omissa oloissaan, kuin ihmisten kanssa. Näin me elettiin 4kk, kunnes muutin jälleen. 

Sain tarjouksen Kirkkonummelta, päätin lähteä soluasunnosta ja tarjota Leidille rauhallisempaa elämää. Olisipa se auttanut. Koira stressi ei laskenut, jolloin jouduin tekemään  raskaan päätöksen. Antamaan koiran takaisin vanhemmilleni maalle. 

Se oli paras päätös koiran kannalta, turkki kasvoi ja Leidi muuttui jälleen omaksi iloiseksi itsekseen, mutta minä olin jälleen koiraton. 

Kävin rotuja läpi, kysyin muiden kokemuksia koiran ottamisesta opiskelu aikaan, kävin läpi keskusteluja pennuista. Lopulta päätin hankkia oman koiran. 

Itseasiassa olin jo suullisesti varannut PK Collien merle pennun, jonka piti kotuiutua kesäloman ensimäisellä viikolla. Sitten tapahtui jotain järisyttävää. 

Törmäsin Kisben myynti-ilmoitukseen. 


Mikä sai minut vaihtamaan laadukkaan rotupin, arvauspaketti koiraan? Miten ruususta, muuttui voikukka? 

Näihin en osaa vastata, en tiedä mikä tuossa pennussa veti puoleensa, mutta jostain syystä minun oli saatava juuri se. Soitin myyjälle, lähetin viestiä. Jolloin lopulta maksoin varaus maksun ja sovin että pentu kotiutuu kesäloman ensimäisen viikon jälkeen. 

En vieläkään kadu päätöstäni, vaikka seuraava koira todennäköisesti tulee olemaan rotupi. Vaikka onhan se jotenkin jännää, kun ei tiedä minkälainen koira tuosta kasvaa. En silti enää aijo kurkistaa sinne toiseen maailmaan. 

Seuraavaksi kokeilen uutta laatua, vanhan sijaan. Tosin eihän sitä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Toivottavasti silti enemmän ruusuja kuin risuja. 




7 kommenttia:

  1. Kunhan se on terve, niin onko sillä nyt suurta merkitystä onko rotupi vai seropi. :) Seropeissa on se ihana puoli, että niistä tulee yksilöitä. Ja jännityksellä aina seuraa, että kumpaa rotua tai mitä rotua se eniten muistuttaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Mut seropeissa on se riski ettei voi tietää onko pentu terve, sillä vanhempia ei todennäköisesti ole tutkittu\kuvattu. Kyllähän minä itse joskus aijon Kisben kuvauttaa. Tiedän myös ettei välttämättä terveet vanhemmat takaa, tervettä pentua, mutta suurempi todennäköisyys se on kuin kysymys boxin avaaminen. :)

      Poista
  2. Onhan tuo söpö, ja toivottavasti tulee olemaan terve yms. Mutta silti, mikään tekosyy ei mielestäni ole tarpeeksi hyvä seropin ottamiselle. Pitäisi miettiä näitä juttuja aina sinne reilu 10 vuoden päähän. Siinä ajassa olisit voinut koirallasi tehdä jotain merkittävää (en puhu nyt mistään hengenpelastuksesta enkä harrastussuorituksista välttämättä), nimittäin edistää oikeaa kasvatustyötä! Siinä onkin se vastuu, joka koiranostajana pitäisi kantaa, että ei otettaisi näitä seropeja, oli ne miten "naapurilta" tahansa. Pitäisi tavallaan nähdä nokkaansa pidemmälle ja ajatella tekojensa seurauksia.
    Voit yrittää keksiä hyviä syitä seropien tukemiseksi, ja saada jonkun jopa vakuuttuneeksi. Toivottavasti kuitenkin sisimmässäsi tiedät puhuvasi soopaa ja pahentavasi koirien tilaa maailmassa.'
    Ja kun kerran tiedostat riskin mahdollisesti sairaasta koirasta - miksi hemmetissä tieten tahtoen otat sen riskin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt ehkä pitäisi pahoittaa mieleni? Jotenkin tuntui et tää teksti on tullu semmosella raivolla etten ees haluu huomioida tätä. Mutta ihmisillä on erimielipiteitä ja sanon ihan suoraa, että ainakin mut on kasvatettu sillä:"jos ei ole mitään hyvää sanottavaa jätä sanomatta tai mieti ensin 3kertaa." Mut arvostan rehellisyyttäsi. Mut ajattele asia näin. Joskus ihmiset sijoittavat väärään kohteeseen, muut nyrpistävät nenäänsä ja huutelevat pahuuksia, mut kuka tietää, ehkä joku päivä sijoituksen arvo nousee vuosien aikana. Elämä on liian lyhyt riskien miettimiseen, joskus pitää vain ottaa ja repäistä. Itse näen kyllä kisben sinne 10vuoden päähän, niin kuin monet muutkin varmasti näkevät oman koiransa, mutta joskus elämä ottaa enemmän kuin antaa...

      Poista
    2. Okei nyt on pakko tarttua tähän. Luuletko Fanny todellakin, että rotupikasvattajat on yhtään sen parempia? Jos luulet niin sallinen palauttaa sut maanpinnalle. Joo ne koirat ehkä tutkitaan, mutta arvaahan kuinka moni käyttää silti sairaita koiria jalostukseen? Ihan helvetin moni. Tässä taas oman rodun yhtä kasvattajaa seuraillu ja ei voi kuin pyöritellä päätään kun pitää kasvattaa väen vängällä mahdollisesti sairaita koiria käyttämällä sairasta koiraa jalostukseen.

      Mä otan tuhannesti paljon mielummin seropin tutkituista ja terveistä vanhemmista kun pennun rotupivanhemmista joiden kasvattaja on niin ääliö, että käyttää terveystutkimuksista huolimatta sairaita yksilöitä jalostukseen.

      Sun kaltaset ihmiset on niin naurettavan sinisilmästä porukkaa, että en tiiä itkeäkkö vaiko nauraa. Mutta onneks moisia kommentteja ei kannata kovin tosissaan edes ottaa kun pääasiallinen tarkotus noilla on vaan haukkua toista.

      Poista
  3. Törmäsin teidän blogiin Petsiessä ja lukiessani tämän, tsempit sulle! Aika rohkea veto koiramaailmassa (etenkin Suomen pikkupiireissä... tai oikeastaan Petsiessä...) kertoa avoimesti vaihtavansa rekatun seropiin. Todella kaunis pentu ja toivon kaikkea hyvää teille! :) Täytyykin jäädä seurailemaan teidän blogia.

    http://sateinen.net/blogi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia todella paljon! Olet aivan oikeassa, tämähän on suorastaan "itsemurha isku." :D Mut onneksi en vedä hernettä nenään helposti ja toivon ettei blogin seuraajatkaan tee niin, se meinaan saattaa hieman kirpaista. :)

      Poista