Rikkinäinen lappalainen

Näin ne päivät vain kiitää, kesäloma on vain koko ajan lähempänä. Ei millään malttaisi odottaa noita vapaita kesäaamuja, jolloin voi maata sängyssä ja rapsutella pientä lappalaista.

Kun kouluvuosi lähenee loppuaan niin on pakko myös herätellä omia ajatuksia, jäädäkkö vai eikö? 

Sillä olen kokenut jo pitkään ettei vaatetuspuoli olekkaan oma juttuni, enkä pärjää tällä alalla.

Samalla olen herätellyt omia ajatuksia siirrosta Catering puolelle takaisin, siellä mikään ei ollut ongelma, vaan pärjäsin todella hyvin.

Pitää kuitenkin ajatella, että koulu matkani pitenisi tunnista, melkeimpa kahteen, onhan ravintola ala, täysin toisessa toimipisteessä ja toisessa päässä Helsinkiä.

Se tarkottaisi vielä aikaisemmin heräämistä ja Kero joutuisi olemaan vielä kauemmin yksin päivien ajan.

En vielä tiedä olisiko se, että oma mieliala nousisi, tämän kaiken arvoista, joten jätän tämän kysymys merkiksi vielä hetkeksi.

Tai ainakin niin kauan, että pääsen kyseiseen kouluun kysymään asiaa ja arvioimaan kuinka kauan valmistumiseen menisi.

Sitten päästään taas koiramaisiin metkuihin!

Nimittäin tuo minun pieni rikkinäinen lappalainen, on onnistustunut valloittamaan monen ihmisen sydämen. Sillä nykyään poikaa voisi kutsua jopa sateenkaarevan maskotiksi!

Kyllä, sain luvan nuorten iltojen ohjaajalta, että Kero saisi tulla mukaan, ensimäisestä päivästä lähtien se onkin ollut toivottu vieras paikalle, vähintään aina joku kysyy: " kai Kerokin tulee?"

Se on hurmannut ihmiset pääosin rauhallisuudellaan ja sillä, että on hyvinkin väliinpitämätön vieraita ihmisiä kohtaan, ei siis ole arka, mutta ei riehu pentumaisesti ihmisiä nähdessään, vaan vain on.

Lelujen kanssa, se saattaa hakea nuoria leikkiin, mutta pääosin se istuu jossain kerjäämässä patonkia, tai tekee omia juttujaan, olen ollut niin pirun ylpeä tuosta koirasta, enemmän kuin laki sallisi.

Se vain käyttäytyy niin hirveän sivistyneesti uusissa paikoissa, vaikka välillä tuleekin kaivattua sitä pennun sosiaalisuutta, mutta ainakin tuota on helppo pitää vapaana, kun se vain kävelee ihmisten ohi, vaikka ne kuinka maanittelisivat pentua luokseen.

Tämän takia sana rikkinäinen, kämppikseni keksi tämän nimityksen, sillä Keroa ei kiinnosta kotona, kuin aina vain ainoastaan mamma, muiden luo se saattaa käydä nuuhkaisemassa, mutta sitten se taas tekee omiaan, tai tulee mun luokseni hakemaan huomiota.

Kun ihmiset tulevat kysymään saako koiraa rapsuttaa, niin Kero ei häntäänsäkkään heilauta, taikka suo katsetta kulkijaan, antaa se rapsuttaa, mutta lähinnä se näyttää siltä kuin: " No lääpi sitten, jos on aivan pakko." 

Painotan vielä, ettei Kero ole Agressiivinen, tai arka, poika vain on kerta kaikkisen väliinpitämätön maailman menosta, sillä on sydän siellä missä minä olen, eikä pienestä lappalaisesta vain riitä muille.

Tässä nyt ollaan nyt pyöritelty päätä, jos lähtisi mätsäreihin tässä lähipäivinä, vain kokeilemaan jos poika pärjäisi ja saataisiin taas uusia kokemuksia matkalle.

Nähtäisiin samalla, miten se antaa vieraan ihmisen käsitellä itseään, en usko että se tulee olemaan mikään iso ongelma, mutta siltihän sitä pitää vähän jännitellä!

Kero tosiaan täyttää ensiviikolla 8kk:tta, painoa on vaivaiset 14kg, mutta pallikarvojaan se on kasvattanut ja vauhdilla.

Se on alkanut nostamaan jalkaa, joka tuli ihan positiivisena yll'tyksenä minulle, sillä onhan se paljon kivempi että se kusisi kaupungissa johonkin tolppaan, eikä keskelle jalkakäytävää.

Toki jalan nosto yritykset, ovat olleet vielä pieniä ja vielä on matkaa edessä, että se nostaisi siihen minun toivomaan pylvääseen.

Sitten vielä, ne perkuleen kepit...
Ennen tuo leikki ihan sulassa sovussa muiden kanssa, oli se sitten keppi, tai lelu, nyt sille on tullut piirre, ettei muut koirat saa koskea, hänen aarteisiinsa.

On pari kertaa puistoillessakin saanut heitellä noita keppejä aidan yli, kun tuo yrittää väistämättä tapella niistä, varsinkin jos toinen koira haluaa hänen keppinsä, tai vastaivuudessa jollain toisella on keppi.

Ei se siis tappelemalla, tappelemaan mene, vaan vain sillä että se haluaa pitää kepit itsellään, eikä muut saisi koskea niihin. Jos keppejä ei ole puistossa, niin sitten leikit sujuvat todella hyvin ja vauhdilla, ei tuo jokaisesta kepistä sentään riitaa haasta, ettei tuo mikään ongelma ole, vain rasittava piirre.

Joskus mietin luotanko liikaa tuohon koiraan, sillä viikonloppuisin, me käydään yölenkeillä ja minä pidän sitä vapaana, eise vielä kertaakaan mihinkään ole karannut, tai siis en usko että tulee lähtemäänkään. 

Paitsi sitten kun yhtenä yönä, se paineli tuhatta ja sataa citykanin perään ja katosi kukkulan taakse, positiiviseksi yllätykseksi, se paineli samaa vauhtia takasinkin, kun tajusi ettei tule saamaan jänöä kiinni. Teki se sen uudelleenkin hetken päästä, mutta kumminkin palasi luokseni hetken päästä. 

Ehkä luotan liikaa? En tiedä, jotenkin mulla vaan on se fiilis, et mihin tuo ikinä lähtisikään, niin kyllä se lopulta mut etsisi käsiinsä, onhan sitä todistettu jo yhteen, jos ei pariin otteeseen. 

Muuton aikaan, se pääsi karkuun pesuhuoneesta, mun ollessa ulkona, Kero oli komeasti juossut pihalle saman tien kun ovi oli auennut, se olisi voinut painaa koirapuistoon, mutta poimikin mun hajun ja sain innostuneen lappalaisen vastaan parkkipaikalla. 

Vietettiin koirienpäivää hienoissa merkeissä, sillä vihdoin päästiin Keron siskon Bellan kanssa puistoilemaan, tyttö on ollu saikulla yskän takia ja vihdoinkin pääsivät sisarukset rallattelemaan. 

Kyllä siinä oli pakko tulla hyvä mieli, kun tuo poika suorastaan räjähti käsiin kun näki siskonsa pitkästä aikaa, siellä ne sitten puistossa juoksi ja paini, vaikka kero ei rynnimis leikeistä muuten pidä, niin Bellan kanssa se aina remuaa maassa, koko sydämensä kyllyydestä. 

Onhan se mukavaa kun sisko ja isä, asuvat melkein meidän naapurissa, joten kuulumisten vaihtaminen oli enemmän kuin tarpeen, oli mukava kuulla miten Bellalla on mennyt ja myös oli kiva verrata sisaruksia keskenään. 

Eihän ne loppujen lopuksi, ollutkaan niin samanbnäköisiä, kuin kuviteltiin.

Old/new home

Vihdoinkin on muutto puuhat ohitse! Eli päästiin viime viikolla, Keron kanssa muuttamaan puistolaan. 

Olen asunut kyseisessä paikassa ennenkin, joten lenkkimaasto on tuttua, sekä jotkut koirat, tosin kaikkia ei voi muistaa, onhan edellisestä muutosta jo yli vuosi.

Vietettiin pä'äsiäisloma maalla, käytiin jälleen treffaamassa koiria vanhan kunnon porukan voimin. Nitro tuntui olevan hieman "neljäs pyörä" muiden leikeissä, tosin aika nopeasti hollanninperkele keksi parhaan tavan viihdyttää itseään, nimittäin sai metsän pikku puut hieman kyytiä. 

Nori oli sama vanha itsensä, oikea linssilude, Nuutti on kasvanut roimasti viime näkemästä, vaikka kovin pieni vielä onkin, pakkon myöntää, että saatoin "unohtaakkin" tuon valkoisen olemassa olon hetkeksi.          

  









 En siis tavallaan unohtanut, mutta järkytyin kuinka nopeasti nuo pennut kasvavat, vastahan meillä oli pieni valkoinen siro valkkarin pentu ja yksi pörröinen lappalainen, minne se aika oikein vain katoaa?

Olen myös huomannut, että Keron liikkeisiin on tullut nopeutta/notkeutta, vielä ei voi tarkaavaisuudesta puhua, koska ei vieläkään osaa katsoa eteensä kun juoksee, metsässä vedettiin komeat kompastumiset useaan otteeseen. 

Siltikään pojan vauhti ei hidastustunut! 

Saatiin hyviä vinkkejä siskolta, miten saadaan hihnakäytös kondikseen ja täten ollaan tehty huima parannus siihen, nykyään harvoin lenkeillä palaa hermo, kun pentu painelee edellä, vaan tähän, käsky uppoaa Keroon heti ja se palautuu taas löysälle hihnalle.

Myös toisten koirien ohittaminen on ruvennut sujumaan paremmin, toki se vielä haukkuu toisinaan vastaan tulevia, mutta nyt jo pari kertaa ollaan päästy ohi ilman minkäänlaista ääntä, joka on tullut positiivisena yllätyksenä minulle, en meinaan hirveästi ole tehnyt asian eteen mitään. 

Käytiin myös tuossa pääsiäis sunnuntaina piskipajan koulutuspäivillä, jonne saatiin varattua ilmaispaikka, jännitin koko ajan aivan hirveästi, en ollut nimittäin keksinyt mitä pojalle haluaisin opettaa. 

Koirakot menivät, seurasin koulutusta tarkkaavaisena, vaikka tunsin kuinka oma jännitykseni kasvoi hetki, hetkeltä enemmän. En ole käynyt ryhmäkoulutuksissa sitten Leidin pentu ajan, Dyspraxian takia, en ole edes uskaltanut ilmottautua minnekkään. 

Ohjaajahan melkein unohti meidät kokonaan, meinasin antaa asian vain olla, mutta onneksi kaveri ja siskoni, suorastaan uhkasivat avaamaan suuni, tarvitsinkin pientä lyöntiä takaraivoon, joten kiitos siitä!

Hain Keron autosta, olen erittäin tyytyväinen, ettei Kero liiemmin huomioinut ahdistuneisuuttani, vaan reipaasti käveli vierelläni kentälle. Meidän pyydettiin tekemään perustemppuja, mutta en ole hirveästi treenannut Keron kanssa ulkona, joten toteuttaminen oli hieman hidasta. 

Myös asiaan varmasti vaikutti se, että olin kuin jääkalikka kentällä, olin kuin ohjaaja herkkä koira, mutta otin paineen katsojista, en pystynyt edes komentamaan Keroa kun se meinasi lähteä nuuskimaan kentän laitaa, vaan ohjaaja kävi hakemassa koiran takaisin. 

Sovimme ohjaajan kanssa, että opetettaisiin pennulle peruuttamista, jolloin hän näytti liike sarjan:" Peruutus, askel eteen, koiran palkkaus." Ahdistukseni kiristyi hetki hetkeltä enemmän, mutta jo parin toiston jälkeen Kero ymmärsi idean. 

Sitten piti vaihtaa tyyliä, naksutin oli koko ajan toisessa kädessä, nyt piti sillä palkka kädellä ohjatakkin koiraa, samalla kun astuu eteenpäin, silloin tunsin olevani kuin ansassa oleva eläin. Myönnän, että halusin pois koko tilanteesta. 

Pyysin ohjaajaa moneen kertaa toistamaan liikkeen, jolloin pidätin itkuani, paine katselevista silmistä oli niin suuri, että luulin jääväni loukkuun. Lopulta sanoin ohjaajalle, etten oikeastaan koordinaatio ongelman takia, ole käynyt ryhmä treeneistä, ääneni saattoi myös särkyä hieman. 

Ohjaaja oli ymmärtäväinen, sekä kertoi Keron olevan fiksu pentu, sillä ymmärsi idean parin toiston jälkeen, hän myös totesi, että tämä tekee ihan hyvää minullekkin, jolloin naurun purskahdus pääsi huuliltani. 

Sillä minä vihdoin sain kokea opettajalta positiivista palautetta, jota ei todellakaan ole tapahtunut useampaan vuoteen, minua ei solvattu kyyneleistä, taikka hitaasta toteuttamisesta, vaan ohjattiin kärsivällisesti ja annettiin selkeät ohjeet. 

Lopuksi voin varmaan todetä, että minulla on fiksu koira, mutta joskus helvetin tyhmä omistaja.