maanantai 30. marraskuuta 2015

samat yhteiset lenkit


Vihdoinkin saatiin työssäoppiminen tehtyä kunnialla loppuun. Kaiken lisäksi ylimääräisistä tunneista kertyi vähän yli viikon loma. 
Onkin edessä oikein rankka yksi koulupäivä ennen kaikkien odottamaa joululomaa. Josta puheen ollen... Joku hiiri taisi syödä joulukalenterini kaikki luukut, köh köh. 

Mutta asiaan. En tullut tänne lätisemään turhia arjen yksityis kohtia. Vaan siitä kuinka oudolta tällä hetkellä kaikki tuntuu. Siis tulin Keron kanssa Lauantaina Knummelle takaisin ja tuntuu että olen hieman hukassa. 

Enkä nyt tarkoita koirankoulutuksessa vaan muistojen. Tajusin etten ollut ainut ihminen jota Kisbe kosketti. Ihan sama minne menen täällä, niin näen Kisben. Ihan sama mitä teen, niin ajatuksissani on tuo pieni demonin poikainen. Muistot ovat niin vahvoja täällä, kuin en olisi koskaan pois ollutkaan. Ainoastaan se olellinen puuttuu... 

Kisbe.


Tottakai kävin hyvästelemässä pienen pentuni mökillä, Kero pääsi mukaan. En tiedä hölmöä kai luulla että Kisbe näkisi seuraajansa siten paremmin. En ollut vieraillut haudalla sitten lopetuksen. Aina kun olin kävelemässä sinne suunnalle...

Sydämeni hajosi ja jouduin kävelemään takaisin kotiin. Nyt en voinut jättää menemättä. Tiesin, etten voisi elää itseni kanssa jos en olisi käynyt sanomassa hei... 

Enää ei tule kyyneliä pojasta puhuessa, joskus saatan romahtaa, mutta Keron ansiosta olen pystyssä. Vaikka vertaankin tota tosi paljon Kisbeen, mutta huolestuttavaahan se olisi jos sanoisin ton olevan juuri kuin Kisbe. 



Näillä on selvät eronsa. Samanlailla kun Kisbeä komensi, niin tuo huutaa kurkkusuorana kuin sitä tapettais, mutta siinä kun kisbe huusi yksin jäädessään niin tuo vain nukkuu ja odottaa kiltisti että tulen kotiin. 
Voisin jatkaa tuota listaa varmasti loputtomiin, mutta jätetään se johonkin muuhun ajan kohtaan. 

Tänään kävin Keron kanssa postissa. Oletin ettei siellä muistettaisi minua, mutta toisin kävi. Ensimäinen kysymyshän oli: " Missä Kisbe on?" 

Siinä sitten hieman huulta purren kerroin asian. Joka selvästi järkytti henkilökuntaa. 
Olinhan käynyt Kisben kanssa alusta asti paljon postissa, aina he jaksoivat kysellä miten meillä menee. Ollaanko ratkottu eroahdistusta, taikka mitä tänään ollaan tuhottu. 

Sanotaanko että se on outoa kävellä noita samoja lenkkejä eri pennun kanssa. Jotenkin vaikea uskoa sitä, että vasta 3kuukautta sitten kävelin näitä teitä Kisben kanssa.




En haluaisi että tästä tulisi hirveän masentava postaus, mutta jotenkin kaikki tuntuu niin paljon merkityksettömältä, kuin ennen. 

Kero on ottanut paikan muutoksen hyvin. Vaikka sen ilme oli sisäpihalle tullessa: " ootkos nyt ihan tosissas nainen." Eka ilta vinguttiin ja ihmeteltiin autoja. Sekä koirapuistossa käytiin Kuuraa katsomassa, mutta saatiin todeta että valkkari on aivan liian raju leikeissään pennun kanssa. 

Hihnassa kävely sujuu hyvin, mitä nyt välillä pöhistään/haukutaan vastaan tulijoille. Pikku hiljaa tuo on alkanut tottua tähän kaupungin vilinään. 


Kero suoriutui myös todella hienosti ensimäisestä bussi/juna kyydistään. Vaikka itse pelkäsin, että tuo oksentaa niin toisin kävi. Hyvin rauhallisesti vain makoili junan lattialla, eikä hätkähtänyt lasten rattaita tai ihmisiä. 

Sain myös huomata uuden luonteen piirteen tuossa, tuo arastelee vieraita koiria, katselee niitä mielummin mun jalkojen takaa kuin menisi nuuskimaan. Nyt ollaan sovittu keskiviikoksi treffit Jenin ja Kinan kanssa. Niin päästään aloittaa sosiaalistaminen hyväluontoisilla koirilla. 

Yksin ollessa ei ole tuhonnut paikkoja, edes tavarat ei ole siirtynyt mihinkään. Kämppis sanoi että Kero on ollut niin hiljaa että todennäköisesti se on vain nukkunut huoneessa. 

Ollaan tällä hetkellä myös selvitty 4-5 lenkillä päivässä. Yksikään asia ei ole tullut sisälle. Yöt ovat kuivia, tuo nukkuu yleensä mun vieressä sängyssä tai sitten lattialla sängyn alla. 



En tiedä mitä elämä tuo tullenssaan, enkä tahdo enää oikeastaan olla mistään varma. Keroon en tahdo kiintyä ennen kuin tiedän koiran täysin terveeksi. En voi vaan antaa itselleni siihen lupaa, vaikka kuinka rakas se olisikaan. 

Kyllä me tästä pikku hiljaa selvitään eteenpäin, vaikka välillä tuntuu olevan vaikeaa. Niin onneksi sitä varten on ystäviä keheen tukeutua. En varmasti pysyisi seisomaan ilman heidän tukeaan. Tämä on suutin syy miksi olen kaupunki ihminen. Enkä maalainen. 

maalla on hyvät ja huonot puolensa, niin kuin kaupungissa, mutta sydämeni on siellä missä ystävänikin. Eihän elämä olisi minkään arvoista ilman heitä. Joten tahdon vain sanoa Kiitos heille, että ovat jaksaneet jälleen yhden rankan ajan jakson olla tukenani ja piristää, 

Nyt me Keron kanssa totutellaan taas kaupunkilais elämään, kun taas jouluna saadaan lähteä maalle takaisin, mutta eiköhän me siitä selvitä! Kuten aina ennenkin.

4 kommenttia:

  1. Sammeli oli muuten pikkupentuna aika samanlainen kuin Kero, pelkäsi kaikkia muita koiria paitsi oman rotuisiaan (jopa itseään pienempiä pentuja!) ja olo aikamoinen draamailija esim. kiellettäessä. :D Rohkea ja hieno (ja onneksi myös terve!) lapinkoira siitä on kuitenkin nyt kahden ja puolen vuoden iässä kasvanut.

    Ymmärrän myös sinua kovasti (itse asiassa jopa samaistun sinuun) noissa tuntemuksissa, joista tässä postauksessa kirjoitit. Miten omituista on ihan uuden koiran, ja ihan erilaisen koiran kanssa tehdä kaikkia niitä asioita, mitä olo tottunut tekemään toisen kanssa. Minulle tuli tämä oma paimensukuinen muutama viikko edellisen koirani kuoleman jälkeen, ja ei siihen vaan jotenkin tietyllä tapaa vieläkään ole tottunut. Arki tietysti sujuu asiaa huomioimatta, mutta välillä herää siihen, miten omituista tämä vaan on, ja miten omituista on, kun vierellä onkin ihan eri koira. Vaikka Sammeli onkin minulle ihan yhtä tärkeä ja erityinen kuin edellinenkin koira!

    Toivottavasti Kero pysyy kanssasi oikein pitkään ja terveenä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos, samaa täällä toivotaaan <3

      Älä muuta visrrä, vaikka onkin rakas, niin on se outoa. Kun ehtisin tottua semmoseen kovapäiseen rämäpäähän joka ei kavahda tilannetta kuin tilannetta ja nyt mulla on tommonen pieni epäileväinen karvakasa :D Se on vaan niiin outoa kuin voi olla.

      Poista
  2. No niin, ja autocorrect taas kiireessä korjasi kaikki oli -sanat oloiksi.. :D

    VastaaPoista