lauantai 17. lokakuuta 2015

Elämä jat... Sattuu

Ollaan  tai mä olen selvinnyt vähän yli viikon Kisben poismenosta.. Elämä on kuin vuoristorata tällä hetkellä. Päivisin pidän sen saman maskin yllä. Hymyilen, saatan jopa vitsailla hieman Kisbestä, mutta oikeasti en ole kunnossa.. En vaan tiiä.. Miten jatkaa. 


Toppi on mennyt ihan hyvin, vaikka hammasta purren pidän itseni juuri ja juuri koossa. Syyslomalla tuntuu kuin kaikki olisi pahentunut. Mulla ei oo enää koiraa, mulla ei oo enää elämää. 

Tän kuuluu sattua, olisin huolissani jos ei sattuisi. Koska todellakin tuntuu siltä kuin osa minusta olisi kadonnut. En saa nukuttua. pelkään liikaa pimeää. Ilman Kisbeä, mulla ei oo ketään ilmoittamassa, jos joku tuleekin... 

Tällä hetkellä on pakko ottaa lääkkeittä, että voin nukahtaa. En vaan pysty siihen,, kun aivot menevät vuoristoradallaan ja kroppa käy ylikierroksilla. Kuin kaikki aistit olisivat valppaana. En voinut arvata Kisbeä hankkiessa, että elämä olisi päättänyt kaiken menevän toisin. Tekisin silti kaiken uudestaan jos saisin. 

Se oli koira, joka pelasti mut, se oli semmonen persoona johon oli pakko tutustua. En tekis mitään toisin, vaikka saisin päättää uudestaan tuon kohtalosta. Päätös olisi sama, vaikka vieläkin mietin teinkö kaiken liian nopeasti, entä jos?

Oon kohdannut kuolemaa jo ennen Kisbeä, niin ihmisten, kuin eläintenkin. Se on aina ollut rankkaa, mutta en kai koskaan odottanut sen osuvan näin pian omalle kohdalleni. Kävin viime viikolla kerran pojan haudalla, lupasin palata, mutten oo pystynyt siihen. Kaikki vaan tuntuu niin lopulliselta. 

On ollut hyviä päiviä, oon nauranut oikeesti ja tehnyt asioita ilman kummempaa ajatusta. mutta kun sohvalta tippui se siilipallo, jota Kisbe rakasti. Jonka kanssa harjoteltiin temppuja... 


Seinät kaatuivat päälle, puristaen kaiken ilman keuhkoista pihalle. Puristin palloa kädessäni ja vain itkin. En voinut tehdä muuta. Kutsuin poikaa takaisin, tiedän ettei se voi palata.. Vaikka haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta. 

Joskus havahdun muistoihin. Sohvalla istuessa muistan kuinka se oikein varovaisesti tuli viereen nukkumaan, sängyssä maatessa muistan sen painon kylkeä vasten, toisen koiran heiluttaessa häntää, muistan kuinka Kisben häntä väpätti vain hiljaa ilman ääntä. 

Haudalle kävellessä... Muistan kaikki ne yhteiset lenkit mitä tehtiin. Muistan kuinka se tuli aina iloisesti juosten luokse. Kun katsoin sitä silmiin, tunsin sen rakkauden. Kuin se olisi sanonut: " Mamma, älä pelkää pimeää... En lähde mihinkään.."






4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. kiitoksia, kyllä tästä selvitään.. <3 :3

      Poista
  2. Se sattuu eikä se oikeastaan koskaan jätä rauhaan. Trust me, I know. Papin kanssa mentiin sama polku, ollaan menty uudelleen ja mennään vielä monta kertaa. Aina välillä se helpottaa, tavallaan unohtaa muttei kuitenkaan. Ei se ohi mene viikossa, kuukaudessa edes viidessäkymmenessä päivässä. Mutta yhden hyvän neuvon olen kuullut ja se menee kutakuinkin näin: "Kipu ei lopu ennen kuin sen on käsitellyt kokonaan." Sama pätee suruun ja kai se suru tavallaan on vain peitenimi kivulle.

    Sä oot vahva ja mä tiedän, että tää tulee vielä helpottaa sun kohdalla samalla tavoin kuin meillä muillakin. Tsemii <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia, kyllä tiiän ajan kanssa vaan <3

      Poista