Hännän huiskutus sydämeen

Jokaisella elämällä on tarkoitus, uskon että Kisben oli näyttää mulle tie, takaisin elämään. Ettei joka paikassa tarvinnut pelätä. 

Tuskin tuun koskaan unohtaa tota pientä, se oli niin tavattoman tärkeä. Olisin tehnyt mitä vaan, sen eteen. Valitettavasti aina elämä ei mee kuin on käsikirjoitettu.

En vieläkään pysty käsittämään, ettei Kisbe tuu takaisin, tai siis... 

Tottakai sen käsitän, mut poika on jatkuvasti muin mielessä, kun haamuna kummittelemassa nurkan takana. 

Onneksi aika kultaa muistot. 

Tuskin ton hännän huiske, koskaan tulee loppumaan, mun sydämestä. <3

En halunnut jäädä suruun, taikka polkemaan maata jalkojeni alla. Tein suuren päätöksen Kisben poismenon jälkeen. Päätin avata sydämeni uudelle pennulle, kääntää sivua elämässäni. 

Pojan poismenosta on mennyt pari viikkoa ja mulle kotiutui Crystalin Kennelin "joutavat höpinät." Tutuille vain Kero. 

En aluksi uskonut, että rakastuisin mihinkään eläimeen uudestaan, mutta kun tuo pentu aamulla heilutti häntäänsä.. 

Olin myyty. Tiesin että tuon pienen kuuluu olla täällä, kuin Kisbe olisi näyttänyt mulle suunnan: " Älä mamma, jää paikallesi.." 

Ollaan tutustuttu Kerpan kanssa, tässä pari päivää. Pojalle tulee koko ajan lisää luonnetta. Aluksi se oli pieni masentunut pentu, nyt se  on jo pieni riiviö välillä. Se pitää mut niin hyvin arjessa kiinni. 

Tosi fiksu tuo on, vaikka itse sanonkin. Vielä on mennyt kaikki asiat ulos, yöt on kuivia ja sillloin se nukkuu lattialla. Ensimäisenä yönä vaan sammus lattialle, kuudelta käytiin pissalla ja mentiin takasin nukkumaan. Lopulta noustiin kunnolla 11:sta. 



Ruuan kanssa tuo on ollut vähän kranttu, mutta ymmärtäähän sen. Ei oo enää sisaruksia ympärillä, niin se saattaa kummastuttaa tosi paljon pientä. Tänään onneksi on maistunut jo ruoka paljon paremmin! Muuttui oikeaksi pedoksi, kun makkarasta oli kyse. 

Käytiin myös eilen pitkällä metsälenkillä tuttujen kavereiden kanssa. 

Pakkohan meidän oli treffata Nuuttia, Noria ja Nitroa. Tuleehan ne olemaan tosi iso osa, ton elämää. Vielä ei uskallettu leikkiä, mutta välillä metsälenkillä tuo paino niin hirveää vauhtia kavereiden perään. 
Lopulta kääntyen aina takasin ankanpoikamaisesti mammanjalkoihin, tai no kenen tahansa jalat kelpasivat. 

Lopulta pentu väsyi, hieman tärisikin. Joten otin pienen takkini sisään. Jonne se sitten nukahti. Siinä sitten mietti, kuinka paljon voikaan rakastaa, jotakin noinkin pientä. On siitä tullut vaan niin tärkeä, näinkin pienessä ajassa. 

Huomenna alkaa taas työssäoppimis viikko, joten pentu saa taas kylmää kyytiä, kun joutuu jäämään päivisin yksin. 
Onhan tässä pentuarjessa se helpotus, että ollaan toppi maalla. 

Pitänee vain muistaa käydä tota hihna käyttäytymistä läpi, ettei ihan pulassa olla joulukuussa, kun palataan taas Knummelle.