tiistai 6. lokakuuta 2015

Jos suo ei olis ollut, olisin keksinyt sut..

23.3-6.10.2015 

En tiedä miten alottaisin, mutta tuntuu kuin mun pitäis sanoa jotain... 

Hankkiessani Kisbeä, kuvittelin saavani elinikäisen ystävän, jonka kanssa varttuisimme yhdessä. Oppien virheistä matkan varrella. En vieläkään käsitä ettei tuota riiviötä ole vierelläni. En ymmärrä miksi sen piti lähteä, miksei meille voitu suoda niitä ihania vuosia...

Tänään saatiin kaikki anteeksi, riehuttiin pihalla, vedettiin kaulaliinaa kilpaa ja käytiin metsässä, sekä pellolla. Otettiin viimeisiä kuvia jätkästä. Se kaikki tuntui niin uskomattomalta, miten tämä päivä tuli niin äkkiä. Eihän meidän vielä pitänyt erota. 

Aamulla kaikki tuntui niin epätodelliselta, Kisbe makasi kyljessäni, tuhisten viatonta pennun untaan. Mietin mitä kaikkea oltiin koettu näinkin lyhyessä ajassa, mietin myös mitä olisi tapahtunut jos tuota ei olisi ollut. Kaikki supersankarit, eivät tarvitse viittaa...

Kisbe oli mun pelastajani, se veti mut sieltä pimeästä, takaisin valoon. Se näytti mulle tien. Samalla tökkien kuonollaan eteenpäin. En olisi koskaan tutustunut Kirkkonummella kehenkään ilman tota hännän huiskuttajaa, en olisi koskaan solminut jäätyneitä ystävyys suhteita. En olisi tajunnut mitä tarkoittaa eläminen... Enkä olisi oppinut mikä tarkoittaa ehdoton rakkaus. 

Eläinlääkäriin matkalla, kaikki tuntui hajoavan käsiin. Olisin halunnut huutaa kaksoisiskolleni että pysäyttää auton. En tahtonutkaan luopua tuosta, en halunnut että se jättää mut tänne yksin. Ajatukset pyörivät päässäni, purin huulta koko matkan. Halusin ettei se matka loppuisi koskaan. 

Lopulta eläinlääkärin pihassa, otin pojan hihnaan, rapsuttelin tätä korvan takaa. Odotus tilassa kaikki tuntui niin kärsimättömältä. Lopulta meidät kutsuttiin sisään. 

"Oletko varma tästä?"  Kuului kysymys. En tietenkään ollut varma, ainoa mistä olin täysin varma etten halunnut rakkaani kärsivän itsekkyyteni tähden. Nyökkäsin pienesti. Lääkäri oli sama joka oli antanut Kisbelle viimeiset rokotukset. Tämä oli syy miksi halusin juuri tänne. Poika rakasti tätä eläinlääkäriä, vielä viimeisenä päivänäänkin se tervehti tätä iloiseen tuttuun tapaansa. 

Meidät jätettiin hetkeksi yksin. Silittelin nukkuvan koiran turkkia, kyyneliä ei aluksi tullut. Nostin Kisben pään syliini. halusin tämän tietävän että olen tässä, en lähtisi mihinkään ennen kuin se olisi mennyt rajan yli. 

Kaverini istui vieressäni kun rapsuttelin poikaa haparoivin sormin kaulasta: " Mä tiedän että tää on oikea ratkaisu, mutten halua..." Kuiskasin, jolloin kyyneleet tulivat. Kaverini ymmärsi minua, hän istui hiljaa ja tuki minua läsnä olollaan. 

Kun eläinlääkäri tuli antamaan viimisen pistoksen, tarkkailin kisben hengitystä. Sydämeni jätti lyönnin välistä kun näin hengityksen pysähtyneen. Lopulta saatiin se viimeinen sana, sydän ei enää lyönyt.

Siirsin Kisben viltille, jolloin pysähdyin katsomaan tämän ruumista. romahdin rakkaan pentuni yläpuolella. Halasin sen päätä ja itkin, tuntui kuin jokin olisi särkynyt sisälläni. En voinut uskoa, ettei poika enää heräisi, se ei nousisi perässäni. 

"Ei hätää, me mennään kotiin.. Rakastan suo,  tekisin kaiken uudestaan vuoksesi.. En jätä suo tänne, mennään kotiin..."  Kuiskailin pienen koiran korvaan. Halusin sen tietävän, etten jättäisi sitä jälkeeni kuoleman jälkeenkään. 

Minulle tarjottiin apua kantamisessa, mutta halusin tehdä sen yksin. Olinhan minä tuonut Kisben kotiin, joten halusin viedä tämän takaisinkin. Kotimatkalla, kaksoisiskoni kysyi; " Haluatko kotoa, jotain hautaan?" Hengitykseni pysähtyi, en saanut sanottua, mutta siskoni odotti että saisin lauseeni loppuun. 

Kisbe oli rakastanut vinkujalkapalloa, kerroin takerrellen, että haluaisin sen. Siskoni haki lelun minulle, puristin sitä molemmin käsin. Lopulta pääsimme mökille. 

"Kumpi kantaa?" Kuiskasin siskolleni, joka katsoi minuun hetken: "Eiköhän se ole mun vuoro, kantaa sitä.."

Laskettiin poika hautaansa, laitettiin lelu sen tassujen väliin. Kerrottiin kuinka se pääsisi Riskin luokse, ettei sen tarvinnut matkata yksin... Sinne jonnekkin.

"Haluatko antaa jotain omaasi.." Kuului kysymys, menin hieman paniikkiin. Ei mulla ollut mitään Kisbelle. Kaivoin taskujani, mitään löytämättä. Sitten nostin lahjettani ja laitoin sukkani hautaan: "Se rakasti sukkieni tuhoamista.." Kuiskasin. 

''Satumetsän laidalla oli portti… 
Se oli pieni portti, pienin kaikista. 
Niin vihreä se portti oli

ja täynnä pieniä kirsikankukkia. 
Siitä mahtui kulkemaan läpi
vain harvassa ja yksitellen.
Se oli taivaan portti pois Satumetsästä. 
Ja sen portin läpi kulkivat
kerran kaikki koirat,
niin rauhallisena mieleltään,
kevyesti askeltaen. 
Portin takana oli ikuinen meri 
ja suuremmat metsät. 
Se oli uusi kaunis maailma,
satujen koirataivas. 
Kerran iltana rauhaisana, 
portin luokse kulki koira.
Ei vanha iältänsä,
mutta uupunut voimiltansa.
Rauhallisena se kulki,
kulki ikuisuuden portille 
niin pienelle portille, 
josta läpi kuljettiin vain yksin. 
Pieni koira istui,
katsoi portista kauas.
Näki valon ja ihastui siihen,
niin kauniilta valo näytti. 
Olisi valon ottanut kiinni,
mutta se paistoi portin toisella puolella. 
Niin askeleen rohkean otti lähemmäs. 
Niin kuin tähdeksi olisi syntynyt,
pieni koira, 
se muuttui kevyeksi aivan,
niin onnelliseksi se itsensä tunsi.
Valo kaunis teki sen taas 
vahvaksi ja rohkeaksi.
Se istui katsomaan, 
odottamaan seuraavaa kulkijaa.
Niin on koirani mennyt siitä portista… 
Kauniimmalla puolen ne vapaana juoksentelevat. 
Miksi suren,
miksi itken niin paljon? 
Koirani on rauhallinen ja tyyni. 
Sen on hyvä olla...''



13 kommenttia:

  1. Ei sanoja, pelkkiä kyyneleitä. Tulee muistot mieleen omista koirista, vaikka piti vain etsiä uusi koti. Se klisee aika parantaa haavat, toimii tässäkin. Voimia!

    VastaaPoista
  2. Voi miten tuli mieleen oma elämäni kamalin päivä kun kannoin oman 4v koiran aivan liian aikaisin hautaan. Miten kuuntelin automatkan vieläkö sydän lyö ja miltä tuntui kun se viimeinen elo katosi silmistä ennenkuin ennätettiin lääkäriin.

    Otan osaa, voimia! Kyllä se siitä, hiljalleen...

    VastaaPoista
  3. Nyt ei ole enää kipuja, hyvää matkaa sateenkaarisillalle ja voimia sinulle! :(

    VastaaPoista
  4. Kiitoksia kaikille <3 Elämä jatkuu, vaikka hännän huiskutus sattuukin sydämeen ihan liikaa... :(

    VastaaPoista
  5. Kaunis kirjoitus. Oli vaikea lukea läpi kyynelten.
    Osanotto ja voimahali ❤

    VastaaPoista
  6. Vaikkemme sinua näe, et ole kadonnut viereltämme.
    Olet siellä missä sinun kuuluukin,
    sydämissämme ja muistoissamme.
    Tuulessa ja maassa.
    Kosteassa ruohikossa, jossa astelemme.
    Olet sade joka kastelee meidät,
    olet lämmin kesä tuuli joka puhaltaa. <3

    VastaaPoista
  7. Hurjasti voimia! <3

    http://vellajakumppanit.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  8. Oon lukenu tän jo kolme kertaa ja silti.. pelkkiä kyyneleitä valuu, tiedän tunteen, mutta vanha poika oli jo 15 vuotta... ja kaksi nuorta kissaa. 😢 tekee pahaa myös sinun puolestasi. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitoksia <3 Kyyneleet tulee tätä ajatellessakin.. <3 Otan osaa suruusi!

      Poista